sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Paavo ei arvosta.

Tokotreenit Tattarisuolla. Noppa-veikan kanssa kömyämistä ennen halliin menoa, mukavaa mieltä ja hyvä draivi.

Alkuun ruututreeniä, lähetys kuolleelle lelulle ja vapautus. Tykki toimi ja retuutti palkkaleluaan onnensa kukkuloilla. Tauolla muutama liikkeestä maahan ja vapautuksen odotus. Hienosti sujui. Maahan-istu-vaihtelua. Sujui tämäkin. Parit perusasennot. Vähän eteen mutta hurjan tiiviisti. Mahtavaa.

Sitten se tapahtui. Hoksaus. Viereisellä kentällä on agilitytreenit! Naks, ja pakka hajosi. Hetkeksi PP pystyi kasaamaan itsensä, malttoi syödä ja leikkiä. Mutta putki oli aivan aidan vieressä, toinen putki heti sen perään. Väliaidat oli ihan liian heppoiset. Alta olisi melkein mahtunut livahtamaan ja yli olisi voinut hypätä. Pari jäähyä ulkona, ja taas pystyi rauhoittumaan. Hetkeksi.

Loppuaika meni mamman sylissä itkien, ulvoen ja melkeinpä täristen. Muutaman sekunnin rauhallisia hetkiä, kunnes joku taas juoksi putkeen. Lattialle ei kannattanut edes yrittää mennä, ei puhettakaan minkään sortin keskittymisestä tai rauhoittumisesta.

Elämä on aivan liian epäreilua. Kun on täynnä tulta, tappuraa ja agilityrakkautta, ei kukaan voi olettaa pienen koiran pakan pysyvän kasassa tuollaisessa tilassa. Sääliksi kävi, niin oli kaveri epätoivoa täynnä.

Siinäpä meidän tämän vuoden toive ja tavoite Paavon kohdalla. Vaikka muut pääsee aksakentälle, Paavon täytyy ymmärtää että se ei välttämättä pääse. Sotasuunnitelma on lähteä kiertämään kisoja sivustaseuraajan roolissa. Palkata edes niistä sekunnin rauhoittumisista, jäähdytellä välillä ulkona ja yrittää uudelleen. Pahoittelut jo etukäteen kanssaeläjille.

Otetaan kaikki vinkit, neuvot, ajatukset ja huomiot kiitollisina vastaan!

Onneksi Jenni-kouluttaja lohdutti, että hänellä on ollut aivan samanlainen junnu. Joka nyt aikuisena pystyy vetämään tokokisat kunnialla läpi, vaikka viereisellä kentällä on agilitykisat. Kyllä mekin vielä joskus. Pienen pienin askelin. Ei meillä ole kiire mihinkään. Toinen on vielä pieni.

Ps. Kotiläksynä liikkeestä seiso. Vaikkei näillä puhein pystytä ensi sunnuntaina paljoa tekemään, voidaan me silti kotona treenata.

2 kommenttia:

Janita kirjoitti...

Saana, et ole haasteen edessä yksin, jos se yhtään lohduttaa. Mysi on myös molemmissa tokotreeneissä karannut rääkymään välisermille. Luojan kiitos se ei ole ymmärtänyt, että se mahtuisi hyvin pienellä vaivalla livahtamaan sermin alta aksapuolelle. Mysi siis eilenkin oli irti hihnasta vain ruutuun lähetyksen ajan, muuten Mysi treenaili hihnassa. Ajoittain malttoi keskittyäkin... Mutta syliin sitä ei voinut nostaa lainkaan, jotta näköyhteyttä aksakentälle ei syntynyt. Pikkumusta kun ei voi ymmärtää eikä hyväksyä, että joku toinen saa treenata esteillä hänen sijaan. En nykyään voi ottaa agilitytreeneissäkään Mysiä odottamaan halliin häkkiin, kun jo agilityn äänet kiihdyttävät sitä niin, että häkistä tulee ulos päättömästi sinkoileva, keskittymiskyvytön ja kontaktin ulkopuolella oleva pikku-Mysi.

Saana kirjoitti...

Janita, kiitos vertaistuesta! Täytyy yrittää ajatella positiivisesti - agilityradalta ei ainakaan intoa puutu, vaan siellä tehdään eikä yritetä. Meillä puilestaan syliin nostaminen oli ainoa keino saada edes jonkinlainen rauha aikaan. Toki Paavon pää ei voinut olla kentän suuntaan, vaan seisoskelin sen kanssa ulko-oven lähellä oma katse kentän suuntaan. Agilitytreeneissä ei Paavoakaan voi jättää kentän laidalle odottamaan, jos haluaa säilyttää keskittymiskyvyn. Säästä riippuen se joko odottaa autossa, ollaan rauhallisella kävelyllä hallin nurkilla tai palkkaan sitä rauhallisuudesta kentän laidalla. Tsemppiä myös teille!