maanantai 19. elokuuta 2013

Mitä isot edellä..

Sanni on ollut aina arjessa suhteellisen helppo koira. Se osaa rauhoittua sisällä, mutta on aina valmis toimintaan. Sitä voi pitää vapaana käytännössä missä tahansa, eikä luoksetulon kanssa ole ongelmia. Se kulkee lenkeillä ihmisen lähellä, ja jos eksyy liian kauas, painattaa takaisin tuhatta ja sataa ettei vain jää jälkeen. Se rakastaa yleisesti ottaen kaikkia ihmisiä joihin tutustuu. Se antaa meidän tehdä kaikki hoitotoimenpiteet kiltisti, kuten tassujen trimmaamisen, vaikkei voi sitä sietää. Se osaa olla yksin, mutta rakastaa seuraa. Se kävelee ruuan takia vaikka päällään. Se on perustottelevainen, pääpiirteittäin helppo koira.


Mutta on asioita, joita ennen pennun tuloa mietittiin. Opettaako se pienelle, että osalle vastaantulevista koirista on pakko huutaa? Että ulkona juttelemaan pysähtyvät tuntemattomat ihmiset ovat epäilyttäviä? Että etenkin keski-ikäiset miehet ovat aluksi kamalan pelottavia, joille on aiheellista haukkua kuten parhaat vahtikoirat tekevät? Että ovikellon soiminen tarkoittaa jonkun ikävän saapumista? Että kaikkeen epäilyttävään kannattaa reagoida ennen kuin miettii? Että haukkumalla saa annettua itsestään mielikuvan Suuresta Koirasta?

Pennun lähestyessä puolen vuoden rajapyykkiä, on aika käydä läpi isosiskolta opittuja tapoja.


Paavo on ymmärtänyt, että reippaat pennut osaavat suhtautua asioihin tyynesti. Että isosisko voi haukkua kaikessa rauhassa, pennun ei tarvitse niihin haukkuihin reagoida. Että pentu voi valpastua haukun kuullessaan, mutta suhtautua kaikkeen pentumaisella innostuksella ja mielenkiinnolla. Että toiset koirat ja tuntemattomat ihmiset ovat yleensä mielenkiintoisia ja tutustumisen arvoisia (minkä isosiskokin ymmärtää kunhan ensin saa haukkua).

Onneksi isosiskon opeista on pentuun toistaiseksi tarttunut ainoastaan ne parhaat palat. Sannin metsäretket näyttävät tältä:



Se hyppii kaiken sellaisen päälle, mihin pikkukoira pääsee, sillä toimintaa on vahvistettu pennusta saakka. Kannot, kaatuneet puunrungot, kivet ja aidat ovat suosikkikohteita. Jumbon parkkihallin betonipylväille saa hyppiä. Mökillä laavun katolle sai kiivetä. Mutta jostain kumman syystä kirkkoa ympäröivän kivimuurin vierestä piti siirtyä kauemmaksi kävelemään, kun vieterikoiran pomppi veti myös sinne jokaisen alastulon jälkeen..

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä:


Paavoa kiinnostaa ympäröivä maailma usein huomattavasti enemmän kuin luoksetulokutsut. Onneksi on isosisko, joka tulee salamana luokse vihellyksen kuultuaan, ja täytyyhän sitä seurata.

Sannin myötä Paavo on oppinut ruokapalkan merkityksen, paikkakäskyn alkeet ja kissojen kanssa kauniisti toimimisen. Se on oppinut, että autossa on mukavaa, että hihnalenkillä kävellään eikä riekuta, ja että odottaminen tarkoittaa yleensä jotain superkivaa.

2 kommenttia:

Susu kirjoitti...

Onko Sanni taas oppinut mitään Paavolta tai Paavon kanssa myötäeläessä?

Seti on ainakin oppinut tietyllä tavalla pennun vallattomuutta, mutta myös hillitsemään itseään, että kaikki ei ole häntä varten. :)

Saana kirjoitti...

Voi ei, mulla on jostain syystä mennyt tämä kysymys ihan ohi! Sannikin on kyllä oppinut pennulta paljon. Ensimmäisenä ja kaikkein tärkeimpänä asiana sen, että kaikki ei tosiaan ole häntä varten. Lelujen, ruuan ja ihmisten huomion jakaminen on aina ollut Sannille vähän vaikeaa, mutta nykyisin jo suhteellisen helppoa. Ei se edes niin paljoa töitä vaatinut, kuin alunperin kuvittelin. Tämä on iso, ja meille todella merkityksellinen asia. Toisena asiana Sanni on oppinut sen, että vapaana ollessaan saa lähteä vähän kauemmaksi ihmisistä, mikä ei ole pikkuspanielille ollut ollenkaan itsestäänselvyys. Ennen Paavoa se nuhjusi melkeinpä jaloissa kaikki lenkit, välillä saattoi painattaa polulta ehkä kymmenen metrin päähän itsekseen. Nykyään se jo kulkee vähän kauemmas, mihin olen tosi tyytyväinen - irtiolemisessa on vähän enemmän ideaa, kun koira liikkuu vähän hihnanmittaa kauemmaksi omistajistaan ;)