Näin on hyvä.

Viime viikonloppuna Noppa (aka Risto!) oli meillä yökylässä. Vauhtia ja touhua riitti, mutta kyllä pojissa alkaa jo näkymään myös aikuistumisen merkkejä. Riehumisten välillä maltetaan aika-ajoin myös nukkua ja yöt menee levätessä. Ehdittiin metsäillä ja hihnalenkkeillä, ja Noppa kunnostautui Siirin liehittelijänä.

Maanantaina Paavo pääsi pitkästä aikaa uimaan, kun lähdettiin ESSien kanssa Sporttihurttaan. Suurkiitos Saimille autokyydistä ja Nopalle uintiseurasta!

Oman uintivuoron odottaminen oli pienelle miehelle hyvin vaikeaa, itketti ihan mahdottomasti ja korvat oli liimaantuneet luimisteluasentoon. (Paavon perusilme ja -vire, kun se tietää, että jotain erityisen ihanaa on tapahtumassa.)

Uiminen olikin sitten ihanaa, mahtavaa, huikeaa ja ihan parasta. Altaasta ei olisi malttanut poistua ollenkaan, ja omaa vuoroa odotellessa itketti kovasti.

            (Kuva: Janita Peltola)

Katja oli uimaopettajana, ja olikin loistavaa, että asiantunteva ihminen oli katsomassa Paavon uintitekniikkaa. Oma arvio on ollut "ihan hyvältä näyttää", mutta olen varmuuden vuoksi pitänyt Paavolla aina liivejä. Nyt Paavo sai kehut hyvästä uintitekniikasta ja luvan jättää liivit pois altaassa uimisen aikana. Luonnonvesissä liivejä käytetään edelleen, turvallisuussyistä.

          Uimisen jälkeen taas tiitteränä!

Uinnin päälle vielä lyhyet (mutta sitäkin railakkaammat) loppuriennot Nopan ja autossa odottaneen Sannin kanssa. 

Myös agilitytreeneissä käytiin keskiviikkona, edelliskerrasta tuntuu olevan ikuisuus. Tämä olikin hallikauden viimeinen treenikerta, ja kesän ajaksi päästään treenaamaan ulkokentällä viikottain. Treenit jatkuvat ihanan Suvin opastuksessa, mihin olen kyllä enemmän kuin tyytyväinen!

Kyytiä odotellessa ehti tehdä hienon paikkamakuupätkän. Järjetön tuuli ja jatkuva ohiajavien autojen virta ei näyttänyt häiritsevän ollenkaan, hienosti malttoi pysyä paikallaan.

Rata käytiin läpi kisanomaisesti. Kuuden minuutin rantaantutustuminen, radan pilkkominen sopiviin pätkiin ja välipalkat.

Heti startissa olin varautunut toistoihin, sillä pakkovalssia on treenattu todella vähän. Mitä vielä. Paavo starttasi treenit täysillä ja kovaa, mutta ohjausta lukien. Rengasta ollaan tehty vähän, vielä vähemmän muuten kuin yksittäisenä esteenä. Ensimmäisenä esteenä ratapätkällä se meni renkaan läpi jokaisella toistolla.

Lisäksi tehtiin putkijarrun (tuntuu oppivan nopeasti) ja pituuden alkeita (ei ongelmia). Ekstramausteena pari erillistä lähdöstäkarkausyritystä, joista ei onneksi lähtenyt kaahottamaan. Pikainen palautus starttiin, niin pylly pysyi maassa lupaan asti.

Kyllä siitä hyvä agikoira tulee, kunhan päästään treenaamaan vähän aktiivisemmin.

99 problems.

Ongelma ilman selkeää ratkaisua. Kysymyksiä ilman oikeita vastauksia.

Miten te muut yksinasujat, kahden tai useamman koiran omistajat toimitte, kun toinen koira harrastaa? Miten työpäivän jälkeen tapahtuva harrastaminen järjestyy käytännössä?

Olen jumittanut haaveeseen auton paluusta. Kun olisi auto, Sanni saisi odottaa aktiviteetti x:n ajan autossa. Kun olisi auto, me tehtäisiin sitä ja tätä, ja toimittaisiin niin ja näin. Mutta kun ei ole.

Entä miten ratkaistaan se suurin pulma? Se, jossa ääni pään sisällä vakuuttaa, ettei toista koiraa voi jättää yksin kotiin. (Miksi ei voisi?) Samaan aikaan toinen ääni kertoo, että kyllä se pärjää. Se on lenkitetty ja tyytyväinen. Se ei kaipaa eikä vaadi yhtä paljoa, kuin toinen. Toisen kanssa sen sijaan on tehtävä. Ja halutaan tehdä. Sillä tavalla me kaikki ollaan tyytyväisempiä.

En jaksa uskoa, että olen ainoa näiden kysymysten kanssa painiva. Jollain on varmasti olemassa joku fiksu ratkaisu. Jokin keino päästä eroon tuosta henkisen puolen ongelmasta. Onhan?

Ps. Paavon kesän agilitytreenien osalta ongelma on onneksi ratkaistu, kun Sanni saa torstaisin seurakseen meidän vakihoitajan. Helpotus on suuri!

12 tärkeää.

Sain Milliltä haasteen, ja mikäs sen kivempaa! Blogiin vähän eloa näiden kahdentoista kysymyksen myötä. Haasteen sai Sanni, mutta myös Paavo saa olla vastausten kohteena.

1. Mikä on tarina koirasi nimen takana? Tarkoittaako se jotain?

S: Ei sen kummempaa tarinaa, etsittiin kissaneitien nimiin yhteensopivaa, kaksitavuista suomalaista nimeä. En muista, että tätä olisi tarvinut kauaa pähkäillä.

P: Meidän piti löytää nimi, joka sopii jo kotona olevaan triioon. Ensimmäistä kertaa päästiin miettimään pojan nimeä, mutta tuttujen koirat olivat vieneet jo monta potentiaalista vaihtoehtoa. Kun Paavo listautui vaihtoehtojen joukkoon, valinta oli helppo. Pikku Jokeri löysi nimen, joka sopi sille juuri niin kuin kaavailtiinkin.

2. Millä nimellä lepertelet koiraasi?

S: Ipa, palle, pallero, hapsiainen, hapsu, hapsutin, pikkumuru, hömelö, pikku-urpo.

P: Pikkumies, äijä, reipas jätkä, ukkeli, PP, urpo, hönö, pönttö, paveli.

3. Millä nimellä kiroat koiraasi?

Sanni on Sanni ja Paavo on Paavo. Nuo nimet ne varmasti ymmärtää, eikä jää mitään epäselvyyksiä siitä, kenelle puhutaan. (Joskus saattaa joku voimasana eksyä joukkoon.)

4. Jos koirasi oppisi yhtäkkiä puhumaan, mikä olisi sen ensimmäinen sana?

S: Nälkä!

P: Leikitään!

5. Jos voisit kertoa koirallesi yhden asian suomeksi niin että se ymmärtäisi, mikä se olisi?

S: Sinun ei tarvi huolehtia vastaantulevista koirista, mie lupaan hoitaa homman, eikä kukaan tule iholle.

P: Juoksevat lapset on vain juoksevia lapsia. Vaikka niillä olisi jalkapallo.

6. Jos koirasi voisi kertoa sinulle yhden asian suomeksi, mitä luulisit sen olevan?

S: Tiedän, että sinusta ei ole vastusta vastaantuleville rähjääville koirille. Hoidan ne tilanteet myös jatkossa!

P: Haluaisin, että me käytäisiin enemmän agilitykentällä. Ja tokoilemassa. Ja metsässä. Ja tapaamassa koirakavereita. Ja uimassa. Ja ihanmissävaankoskavaan!

7. Jos koirasi olisi ihminen, millainen hän olisi?

S: Hymyilevä ja onnellinen. Uusissa tilanteissa hiljainen, mutta tutustuttuaan aina äänessä. Rakastaisi perhettään yli kaiken. Haluaisi mielummin muutaman sydänystävän kuin kymmeniä kavereita. Ylipainoinen. Koti olisi vuorattu pehmeillä tyynyillä,  joiden seassa pötköttelisi yhdessä parhaan ystävänsä kanssa.

P: Aktiivinen ja aina menossa. Himoliikkuja. Paljon kavereita ja muutama sydänystävä. Ensimmäisenä mukana kaikessa, ei ujostelisi mitään eikä ketään. Koti täynnä viihdykkeitä, jotta aika ei kävisi pitkäksi. Elämäänsä tyytyväinen, supersosiaalinen nuorimies.

8. Jos koirasi osallistuisi kykyjenetsintäkilpailuun, mikä olisi hänen esityksensä?

S: Nenäliinojen silppuaminen.

P: Ihmisten korvantausten nuoleminen.

9. Millä tavalla koirasi on perinteinen rotunsa edustaja ja millä lailla se poikkeaa massasta?

S: Jenkkimäiseen tyyliin häntä heiluu aina, hössöttämisen aiheita riittää eikä ruokaa voi koskaan saada tarpeeksi. Sen sijaan jenkki ei saisi koskaan olla arka, ja sitä Sanni suurissa määrin on.

P: Sheltin rotumääritelmän mukaan Paavo on monipuolinen, aktiivinen ja pidättyväinen (vieraat ihmiset kiinnostavat erittäin harvoin). Rotumääritelmästä se poikkeaa ulkonäkönsä puolesta - puolipystykorvainen, liian valkoinen ja melko turkiton kaveri.

10. Mitä koirasi tekisi koko päivän, jos se saisi valita ihan vapaasti?

S: Nukkuisi pitkään, söisi aamupalan sijasta brunssin, kävisi vapaana metsälenkillä, ottaisi pitkät päiväunet ihmisen kainalossa, kyläilisi rakkaan ihmisystävän luona, söisi tukevan illallisen, ottaisi vastaan pitkän harjaamisen ja nukahtaisi yöunille ihmisen kainaloon.

P: Heräisi ennen aurinkoa ja söisi pikaisen aamupalan, lähtisi pitkälle metsälenkille koirakaverin kanssa (riehumista, puiden takaakiertoja, keppien heittelyä, tyttöjen pissojen lipittelyä, pikainen uintipyrähdys jnejne), tulisi kotiin ja ottaisi pienet tirsat, kävisi agilitytreeneissä, söisi hyvän iltapalan ja nukkuisi hyvät yöunet, jotta jaksaisi saman rumban taas seuraavana päivänä.

11. Miten päädyit valitsemaan juuri sinun koirasi? Rotu, kasvattaja ja pentu?

S: Jarkon kotona oli jenkki, kun Jarkko oli pieni. Rotu vaikutti mukavalta ja kompaktilta, niin luonteen kuin ulkonäön puolesta. "Ikuinen pentu" oli SE juttu, mikä ratkaisi kaiken. Kasvattaja valikoitui sijainnin perusteella, ja kemiat tuntui kohtaavan. Koiranettiä tutkittiin ja muutenkin nettiä selailtiin, mutta suuremmat taustatyöt jäi tekemättä. Pentueessa oli kaksi pentua ja toinen oli jo varattu, joten ei mietitty asiaa sen suuremmin. Taustatyö siis todella vähäistä, enkä enää koskaan toimisi tuolla tavalla. Pois en silti vaihtaisi, enkä päätöstäni kadu. On se semmoinen mussukka, maailman rakkain hössöttäjä.

P: Paavon kohdalla taustatyötä sitten tehtiinkin, pitkään ja hartaasti. Selvää oli, että sheltti haluttiin, mutta etsimisprojekti oli pitkä ja vähän kivinenkin. Kysymyksiä oli mielessä miljoona ja aikaa tuntui kuluvan ikuisuus, mutta niin me lopulta löydettiin ihanat ja aktiiviset Pilvimarjat.

Sopivan oloinen pentue syntyi, ja pentuja käytiin ihastelemassa muutamaan otteeseen. Toisella käyntikerralla kiinnitettiin molemmat silmämme Jokeriin - mielettömän riehakkaaseen kakaraan, joka ryntäsi päätä pahkaa kaikkiin tilanteisiin ja retuutti leluja kuin viimeistä päivää. Kuitenkin toisten siirtyessä nukkumaan uniläjään, Jokeri kipitti omaan rauhaansa ja käpertyi koiranpetiin kauas toisista. Se hetki sinetöi kaiken. Odotettiin vielä pentutestin tuloksia, ja voi sitä riemua, kun kuultiin että Jokeri muuttaisi meille.

Taas kerran suurkiitokset Sirpalle, kun saatiin kantaa tuo kultakimpale kotiin - Paavoa parempaa en olis osannut edes toivoa!

12. Mikä on koirasi motto?

S: "Älä ajattele, vaan toimi!"

P: "Aina valmiina, tulkaa tekin mukaan!"

It's a new life.

Elämä heittelee välillä minne sattuu, ja niin se muuttui meidänkin lauman kokoonpano. Mulla on nyt ikioma kvartetti, pieni yksiö ja uudet ihastuttavat lenkkimaastot. Aletaan koko porukka pikkuhiljaa tottumaan ajatukseen, uuteen arkeen ja uusiin rutiineihin. Jarkko on onneksi olemassa myös eläinten elämässä edelleen, koirat pääsee välillä hoitoon ja nähdään muutenkin tasaisin väliajoin.

Muutos tuntuu vaikuttaneen eläinkatraasta voimakkaimmin Paavoon. Sillä on ihan selkeästi ollut ikävä Jarkkoa, on edelleen. Jälleennäkemisen riemu menee usein hysterian puolelle, kun pieni koira ei tiedä miten päin olla. Paras tapa purkaa onnellisuushepulia on juosta ja haukkua ja hyppiä ja huutaa ja pussata samalla niin paljon kuin vain pystyy!

Paavon arki on toisaalta se, johon muutoksia on ihan konkreettisesti eniten tullutkin. Kun ei ole autoa jokapäiväisessä käytössä (pian toivottavasti päästään siitä kokonaan), on treenejä ollut pakko karsia. (Toisaalta olen tehnyt treenikarsintaa myös siksi, etten raski jättää Sannia jatkuvasti vielä töiden jälkeen yksin kotiin.) Tällä hetkellä Paavo treenaa agilitya vain joka toinen viikko. Se on tuollaiselle turbomoottorilla varustetulle ja enempään tottuneelle pikkuäijälle liian vähän. Kesäkaudella onneksi päästään jokaviikkoiseen treeniryhmään, joten tilanteeseen on tulossa muutos.

Lisäksi oma treenimotivaatio on ollut nollassa, kun kaikki energia on mennyt oman pään kasassa pitämiseen ja uuden arjen pyörittämiseen. Nyt tilanne on kuitenkin jo toinen, ja tehdään monenlaista myös kotona ja lenkeillä.

Lisäksi tajusin viimein, että Berran hihna (se vetolelupatukantapainen) on ihan kelpo verme myös arkilenkeille. Mulla on nimittäin aika-ajoin ollut lenkeillä mukana yksi kappale kiljuvaa, ylienergistä ja (taas) hysterian puolelle menevää shelttilasta. Hihna on ollut meidän lenkkien pelastaja. Hermo kestää taas, niin Paavolla kuin mullakin.

Sanni on ottanut muutoksen yllättävän rauhallisesti. Olin odottanut muuta. Sanni on kestänyt kaiken hyvin, ja vaikuttaa melkoisen tyytyväiseltä hössöttäjältä. Kyllä se edelleen rakastaa Jarkkoa yli kaiken, ei se mihinkään ole muuttunut. Mutta arjessa se toimii yleisesti ottaen mielettömän hyvin.

Kissat vaikuttaa sopeutuneen hyvin. Lasitettu parveke on ihana, ja kunhan säät lämpenee, Vilman valjasteluretkille löytyy ihania, uusia paikkoja.

Olen vaihtanut koko katraan 50/50-ruokinnalle, mikä on aktivoinnin kannalta ihan loistavaa. Iltaisin kissat saavat raksunsa heiteltyinä - saalistavat ruokansa onnellisina juosten ja syöksyillen, minkä jälkeen iltauni maistuu. Paavon kanssa naksuttelen, tällä hetkellä vuorossa 2o2o-treeni - vihdoin! Treeni on sujunut hyvin, ja Paavolle ominaiseen tapaan hyvin vauhdikkaasti. Se syöksyy alustalle hurjalla draivilla ja pysäyttää itsensä oikeaan asentoon ilman hapuilua.

Sanni puolestaan saa raksunsa kynsienleikkuun tai trimmauksen ohessa. Sanni pelkäsi kynsien leikkaamista ja tassuihin koskemista välillä ihan hysteerisesti, vuosia. ("Pieni" episodi alle vuosikkaana, kun trimmaaja napsaisi saksilla anturasta palan.) Kynsienleikkuun kanssa on päässyt helpommalla, kun ollaan viety prinsessa eläinlääkärille, jossa hoitaja on leikannut kynnet. Hoitajakäynti on aina tuntunut vähän hölmöltä, mutta homma on hoitunut niin kivuttomasti, että hölmöysjatus sai väistyä syrjään. Nyt kuitenkin päätin, että jo riittää. Ja nyt, vuosien jälkeen, homma toimii. Sanni makaa selällään minun jalkojen välissä, ja saa palkkaa rauhallisesta pötköttelystä ja kynsien leikkaamisesta. Myös tassujen trimmaus sujuu nykyään helpommin. Herkän spanielin pelko on viimein selätetty, ja onnen määrä on ihan suunnaton!

Meillä alkaa siis taas olla kaikki kunnossa, elämä voittaa.

PPn syksystä.

Ohjatut tokot Paavon kanssa, viimein. Pari kertaa meni ohi sairastaessa, mutta viime viikolla päästiin viimein mukaan HSKHlle Jennin oppiin.

Saatiin se, mitä ensimmäiseltä kerralta haettiinkin. Perusasento oli vähän sinne päin, nyt tiedän mitä pitää tehdä sitä parantaakseni. Palkkauksen suunta on ollut huono, kriteeristö liian väljä. Paljon treeniä pienissä pätkissä, niin eiköhän me saada pa kasaan. Lisäksi treenattiin jäävistä seisomista, tuttua mutta unholaan jäänyttä asiaa.

Lauantaina alkoi myös ESSien järjestämä agilityn tekniikkakurssi. Kouluttajana Kati Immonen, tavoitteena oppia erilaisia ohjaustekniikoita. Pääosassa oli siis ohjaaja, Paavo vietti suurimman osan treeneissä autossa taukoilemassa.

Ensimmäistä kertaa ikinä PPn treenihistoriassa kentällä oli yhtä aikaa neljä koirakkoa, ja kentän laidoilla neljä taukoilevaa koiraa. Sinne meni "ei koskaan lähdöstä varastava, ei ikinä treeneissä karkaileva" Paavo. Kävi pariin otteeseen katselemassa toisten tekemisiä, intoa tulvillaan oli menossa leikkimään (=sabotoimaan toisten treenejä) ja karkasi lähdöstä muutamaan otteeseen. Palautin lähtöön, sain tulemaan luokse ja tauotin enemmän kuin koskaan.

Hermot piti, ja jaksoin olla ylpeä, että se teki edes JOTAIN, ja rauhoittui kuin rauhoittuikin tauolle.

Keskittymiskyky oli kuitenkin sitä luokkaa, että perusasiatkaan ei onnistuneet. Annetaan anteeksi. Enempää en olisi tuolta turbomoottoroidulta nuorukaiselta voinut odottaakaan.

Sen pääasian ja odotetun toivon oppineeni. Ainakin ne alkeet. Pakkovalssia, pakkovalssi-valssia, pakkovalssi-jaakotusta ja.. öö.. oli siinä joku neljäskin. Oppi meni siis ihan selkeästi perille! Näistä siis kuivaharjoittelua ennen kuin otan Paavon mukaan kentälle. Menee hetki, ennen kuin kuviot jää lihamuistiin, mutta harjoitellaan - yksin ja yhdessä.

Käytiinhän me myös tutustumassa Doboon. Olin valmis katastrofiin, kun paikkana oli meidän normaali agitreenikenttä. Mitä vielä. Kakara keskittyi ja teki, ei höntyillyt eikä riehunut. Mielettömän kivaa hommaa, ja dobopallo olisi ihan loistava lisä meidän olohuoneen vakiovarusteeksi!

Meille kuuluu hyvää.

Syksyn tullen ollaan aktivoiduttu, tai ainakin herätty kesähorroksesta.

Siiri ja Vilma touhuaa. Yksin, yhdessä, ihmisten ja koirien kanssa. Niiden välit on selkeästi taas lämmenneet, mikä lämmittää myös minun mieltä. Jokin pieni välirikon tapainen oli havaittavissa jo kuukausia sitten. Nyt, pikkuhiljaa, menevät kohti vanhaa ja tuttua. Pestään ja pussataan.

Sanni jatkaa spanielimaisia puuhiaan. Se kerjää, hepuloi ja ennen kaikkea rakastaa. Valtavasti.

Paavo on edelleen ihan selkeästi teini. Se riehuu, leikkii ja tekee hommia. On aina valmiina eikä koskaan kyllästy. Mutta enää se ei riehu 24/7. Pientä aikuistumistakin on nähtävissä, kun oikein tarkkaan katsoo.

Arjesta kiinni.

Kesäloma loppui ja arki palasi. Inhimillisemmät lämpötilatkin taitavat viimein saapua. Itseäni ne ei ole häirinneet, eläinkatraasta ei voi sanoa samaa. Pieniä, väsyneitä ja nuutuneita karvakasoja on löytynyt milloin mistäkin.

Loma oli ihana, rentouttava ja hyvin vähätreeninen. Onneksi aiemmin asetettujen tavoitteiden toteutumisen päätöspisteenä on elokuun loppu, että vielä saattaa ehtiä.

Paavon treenit Heiluvan Hännän Miiran opissa on alkaneet. Hyppytekniikkaa on päästy treenaamaan pariin otteeseen. Tärkeää treeniä, ja nyt osataan varmaan myös itsekseen.

Takapäätreeniä pitää ottaa myös Paavon kanssa ohjelmistoon aktiivisesti. Nyt on naksuteltu peruuttelusta kolmeen otteeseen, ja se peruuttaa jo kivasti keittiösarakkeen ympäri, kunhan palkkaan sopivin väliajoin. Hyvä alku. Juuri nyt on luottoa siihen, että myös Paavo pystyy pian peruuttamaan portaita ylös.

Vielä odotellaan HSKH:n talven treenipaikkoja. Toiveissa niin agilityn kuin tokon treenipaikka Paavolle. Sannin kanssa olen päättänyt pysyä omatoimitreenaamisessa. Siitä se nauttii.