maanantai 16. helmikuuta 2015

It's a new life.

Elämä heittelee välillä minne sattuu, ja niin se muuttui meidänkin lauman kokoonpano. Mulla on nyt ikioma kvartetti, pieni yksiö ja uudet ihastuttavat lenkkimaastot. Aletaan koko porukka pikkuhiljaa tottumaan ajatukseen, uuteen arkeen ja uusiin rutiineihin. Jarkko on onneksi olemassa myös eläinten elämässä edelleen, koirat pääsee välillä hoitoon ja nähdään muutenkin tasaisin väliajoin.


Muutos tuntuu vaikuttaneen eläinkatraasta voimakkaimmin Paavoon. Sillä on ihan selkeästi ollut ikävä Jarkkoa, on edelleen. Jälleennäkemisen riemu menee usein hysterian puolelle, kun pieni koira ei tiedä miten päin olla. Paras tapa purkaa onnellisuushepulia on juosta ja haukkua ja hyppiä ja huutaa ja pussata samalla niin paljon kuin vain pystyy!


Paavon arki on toisaalta se, johon muutoksia on ihan konkreettisesti eniten tullutkin. Kun ei ole autoa jokapäiväisessä käytössä (pian toivottavasti päästään siitä kokonaan), on treenejä ollut pakko karsia. (Toisaalta olen tehnyt treenikarsintaa myös siksi, etten raski jättää Sannia jatkuvasti vielä töiden jälkeen yksin kotiin.) Tällä hetkellä Paavo treenaa agilitya vain joka toinen viikko. Se on tuollaiselle turbomoottorilla varustetulle ja enempään tottuneelle pikkuäijälle liian vähän. Kesäkaudella onneksi päästään jokaviikkoiseen treeniryhmään, joten tilanteeseen on tulossa muutos.


Lisäksi oma treenimotivaatio on ollut nollassa, kun kaikki energia on mennyt oman pään kasassa pitämiseen ja uuden arjen pyörittämiseen. Nyt tilanne on kuitenkin jo toinen, ja tehdään monenlaista myös kotona ja lenkeillä.


Lisäksi tajusin viimein, että Berran hihna (se vetolelupatukantapainen) on ihan kelpo verme myös arkilenkeille. Mulla on nimittäin aika-ajoin ollut lenkeillä mukana yksi kappale kiljuvaa, ylienergistä ja (taas) hysterian puolelle menevää shelttilasta. Hihna on ollut meidän lenkkien pelastaja. Hermo kestää taas, niin Paavolla kuin mullakin.


Sanni on ottanut muutoksen yllättävän rauhallisesti. Olin odottanut muuta. Sanni on kestänyt kaiken hyvin, ja vaikuttaa melkoisen tyytyväiseltä hössöttäjältä. Kyllä se edelleen rakastaa Jarkkoa yli kaiken, ei se mihinkään ole muuttunut. Mutta arjessa se toimii yleisesti ottaen mielettömän hyvin.


Kissat vaikuttaa sopeutuneen hyvin. Lasitettu parveke on ihana, ja kunhan säät lämpenee, Vilman valjasteluretkille löytyy ihania, uusia paikkoja.


Olen vaihtanut koko katraan 50/50-ruokinnalle, mikä on aktivoinnin kannalta ihan loistavaa. Iltaisin kissat saavat raksunsa heiteltyinä - saalistavat ruokansa onnellisina juosten ja syöksyillen, minkä jälkeen iltauni maistuu. Paavon kanssa naksuttelen, tällä hetkellä vuorossa 2o2o-treeni - vihdoin! Treeni on sujunut hyvin, ja Paavolle ominaiseen tapaan hyvin vauhdikkaasti. Se syöksyy alustalle hurjalla draivilla ja pysäyttää itsensä oikeaan asentoon ilman hapuilua.


Sanni puolestaan saa raksunsa kynsienleikkuun tai trimmauksen ohessa. Sanni pelkäsi kynsien leikkaamista ja tassuihin koskemista välillä ihan hysteerisesti, vuosia. ("Pieni" episodi alle vuosikkaana, kun trimmaaja napsaisi saksilla anturasta palan.) Kynsienleikkuun kanssa on päässyt helpommalla, kun ollaan viety prinsessa eläinlääkärille, jossa hoitaja on leikannut kynnet. Hoitajakäynti on aina tuntunut vähän hölmöltä, mutta homma on hoitunut niin kivuttomasti, että hölmöysjatus sai väistyä syrjään. Nyt kuitenkin päätin, että jo riittää. Ja nyt, vuosien jälkeen, homma toimii. Sanni makaa selällään minun jalkojen välissä, ja saa palkkaa rauhallisesta pötköttelystä ja kynsien leikkaamisesta. Myös tassujen trimmaus sujuu nykyään helpommin. Herkän spanielin pelko on viimein selätetty, ja onnen määrä on ihan suunnaton!


Meillä alkaa siis taas olla kaikki kunnossa, elämä voittaa.