maanantai 21. kesäkuuta 2010

Synttärityttö


Meidän rakas vauva täytti viime viikolla kokonaisen vuoden. Iki-ihana piipertäjä on kasvanut pikkiriikkisestä kullanmurusta vähän isommaksi kullanmuruksi, ja sulattaa sydämet joka päivä uudelleen. Kovin ollaan kiitollisia ja onnellisia, että Vilma meidän elämään ollaan saatu. Mamman oma kulta <3


Vanhoja kuvia selatessa meinasi kyynel nousta silmään. Niin paljon kaikkea ihanaa ollaan saatu tämän vajaan vuoden kestäneen yhteiselon aikana kokea, ja toivotaan vuosia vielä roppakaupalla lisää!


Vuosipäivän kunniaksi ulkoiltiin ihan Vilman mielen mukaan, ja niin pitkään kuin neiti itse jaksoi. Käytiin kiertämässä meren rannassa, ihmettelemässä vettä ja eläimiä. Sorsat ja lokitkin jättivät neidon tällä kertaa rauhaan, ja Vilma sai tuijotella rauhassa rannalta lintujen menoa.



Kaiken kaikkiaan ulkoilu oli onnistunut, ja jokaiselle osapuolelle iloa tuova. Tunnin jälkeen neiti alkoi jo hengästyä kaikesta hyppelystä ja ihmettelystä, minkä jälkeen otettiin suunta kotiin herkkuaterialle. Iltaruualla oli tarjolla broilerin filesuikaleita, ja menekki oli taattu.

Yksivuotispäivän lähenemisen kunniaksi edellispäivän eläinlääkärikäynti tosin oli kaikkea muuta entä onnistunut. Vilma, joka yleensä on kuin enkeli, oli käynnin syy mikä tahansa, päättikin näyttää itsestään ihan toisen puolen. Eläinlääkärin kissakokemattomuus näkyi kilometrin päähän, ja senhän Vilma vaistosi. Niinpä loppuvaiheessa jo pelkkä eläinlääkärin ääni sai tytön suhisemaan. Myös kynsiä ja hampaita meinattiin käyttää, jos ell meinasi tulla liian lähelle. Mamman sylistä neiti sitten huusi, eikä halunnut siitä hievahtaa suuntaan eikä toiseen. Mutta myös henkilökunta on ollut tähän kyseiseen lääkäriin enemmän kuin pettynyt. Kissatuntemus tuntuu olevan ihan käsittämättömän huonoa, eikä paikalta lähdetä kuin isompien kysymysmerkkien kanssa kuin sinne mentäessä.

Osaisiko joku ihana neuvoa meille, mistä me löydettäisiin hyvä kissalääkäri? Felinassa tosiaan ennen käytiin, ja siellä asiansa osaaviin lääkäreihin törmättiin. Nyt kun asuinpaikka on vaihtunut Kampista Vuosaareen, niin matka tuntuu liian pitkältä, ainakin silloin kun on kyse ihan perusasioista.

Klamydiatestiin menevä vanupuikko oli hukkunut postissa, uudet ovat lähteneet matkaan. Vilman silmät vuotavat edelleen jonkin verran, mutta suurempana huolena on tuohon korvien alle ilmestyneet "ruvet". Näistä(kään) ei eläinlääkäri osannut sanoa oikein mitään, mutta mukaan saatiin voidetta. Jos tilanne ei ala helpottamaan pikkuhiljaa tuolla rasvalla, niin soitetaan suosiolla Felinaan ja käydään asiantuntijalta asiasta kyselemässä. Toinen puoli naamasta näyttää jo hyvältä, mutta toisesta en menisi ihan takuuseen. Rupi on nyt kuitenkin irronnut, ja pidetään sormet ja hännät ristissä, ettei uusia ilmaannu!

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Ulkoillako vai eikö, kas siinä pulma..

Meidän neitokaisten elämä sujuu suurilta osin samoilla linjoilla kuin ennenkin. Laiskutusta ilmassa lähinnä henkilökunnan osalta - lähestyvän kesäloman odotetaan tuovan tähän muutos, joka mitä luultavimmin on myös tyttöjen mieleen.


Tyttöjen silmät on vuotaneet enemmän tai vähemmän jo jonkin aikaa. Käytiin eläinlääkärillä tarkastuksella, ja saatiin mukaan silmätipat. Niitä on nyt tiputeltu molempien silmiin neljästi päivässä kymmenen päivän ajan. Vilmalla silmät rähmii edelleen, eli kaikki se mukavuus taisi lopulta olla melko turhaa. Eläinlääkäri otti Siirin nielusta näytteen, joka lähetettiin maailmalle tutkittavaksi. Tuloksia on odoteltu pian kahden viikon ajan, ja alkuviikosta lupasivat asian selviävän. Klamydiaa lääkäri ajatteli yhdeksi mahdolliseksi tulehduksen aiheuttajaksi. Ainoana ulospäin näkyvänä oireena tosin vain silmien rähmiminen, mikä sekin mennyt aika on-off linjalla. Mutta odotellaan nyt tulokset, ja ihmetellään vasta sitten lisää.

Kesä ja kärpäset houkuttavat Vilmaa ulos, ja sinnehän pitäisi päästä aina, kun joku tekee edes jotain ulkoiluun viittaavaa liikettä eteisessä. Vakaana tarkoituksena on ollut totuttaa myös Siiri ulkoilun kiehtovaan maailmaan, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet melko laihoja.

 

Meidän taloyhtiön sisäpihalle Siirin kanssa on ihan toivotonta lähteä edes yrittämään. Pihan on yleensä täynnä lapsia, jotka eivät malta olla kiljumatta ja tunkematta liian lähelle. Vilma kestää lähentelyt uskomattoman reippaasti. Yksi tai kaksi lasta ei haittaa mitään. Mutta sitten kun ne käyvät hakemassa seurakseen koko naapuruston (yhtenäkin päivänä saldo taisi nousta jonnekin viidentoista kieppeille), meille tulee liukas lähtö kohti rappukäytävää. Eihän se Vilma vielä silloinkaan minnekään lähtisi, vaan henkilökunnan on pakko laittaa kapuloita rattaisiin. Oli neiti miten supersosiaalinen ja ulkoilua rakastava tahansa. Ja kun Siiriä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa supersosiaaliseksi (Mamma ja iskä tosin on ihan asia erikseen, niitä rakastetaan ja sosialisoidaan minkä ikinä ehditään!) ja ulkoiluista nauttivaksi, on parempi jäädä sisälle.


Niin henkilökunta sitten pakkasi hovikuljetettavat autoon, ja suunnisti läheiselle nurmikkoläiskälle nauttimaan rauhallisesta kesäpäivästä. Vilma oli tapansa mukaan onnesta soikeana, ja jahtasi pikkuöttiäisiä välittämättä mistään. (Kunnes iso ilkeä lokki tuli, ja yritti pommittaa. Ja pommin mennessä ohi yritti hyökätä kimppuun. Se siitä onnesta soikeana olemisesta, ja eikun kotia kohti.)


Siiri tarkkaili ulkoilmaa turvallisesti kopastaan, kunnes viimein uskalsi käydä haistelemassa menoa - tiukasti maahan liimautuneena ja Vilman perässä kipittäen. Ennen lokkiepisodia neiti oli jo puikahtanut takaisin koppaansa turvaan.

Eilen sitten suunnattiin iskän tädin luo kukkia kastelemaan, ja päätettiin harjoitella melkein-ulkoilua lasitetulla terassilla oman perheen voimin.


Kaikki sujui hienosti, kun ylimääräisiä ihmisiä ja ääniä ei näkynyt eikä kuulunut.


Pari kiljuvaa poikaa kauempana herätti molempien huomion. Mutta touhuja jatkettiin hyvillä mielin. Kunnes joku pappa käveli hitaasti, hiljaa ja melkein huomaamatta ohi, noin kahden metrin päässä lasituksesta. Silloin Siiri ei enää ymmärtänytkään, mitä oikein tapahtuu. Lopputuloksena piilopaikka ämpäristä..


Sieltä mamma nappasi pelkäävän Siiri-neidin syliin ja sisälle turvaan. Normaalisti ei-rakastettava koppa oli pappa-hyökkäyksen jälkeen ihana ja turvallinen vaihtoehto, jonka suojissa kotimatka sujui mallikkaasti.

Valjaiden olemassaolosta Siirin ulkoiluhaluttomuutta ei voida syyttää. Niihin on totuteltu sisätiloissa, eikä niiden päälle pukeminen haittaa menoa suuntaan eikä toiseen. Mitä te viisaammat olette mieltä - kannattaako meidän vielä yrittää, vai onko yksinkertaisesti uskottava, ettei Siiriä ole tehty valjastelijakissaksi? Pidetäänkö me ulkoilut Vilman yksinoikeutena, ja touhutaan Siirin kanssa sisätiloissa jotain muita ikiomia juttuja?