Tyttöjen silmät on vuotaneet enemmän tai vähemmän jo jonkin aikaa. Käytiin eläinlääkärillä tarkastuksella, ja saatiin mukaan silmätipat. Niitä on nyt tiputeltu molempien silmiin neljästi päivässä kymmenen päivän ajan. Vilmalla silmät rähmii edelleen, eli kaikki se mukavuus taisi lopulta olla melko turhaa. Eläinlääkäri otti Siirin nielusta näytteen, joka lähetettiin maailmalle tutkittavaksi. Tuloksia on odoteltu pian kahden viikon ajan, ja alkuviikosta lupasivat asian selviävän. Klamydiaa lääkäri ajatteli yhdeksi mahdolliseksi tulehduksen aiheuttajaksi. Ainoana ulospäin näkyvänä oireena tosin vain silmien rähmiminen, mikä sekin mennyt aika on-off linjalla. Mutta odotellaan nyt tulokset, ja ihmetellään vasta sitten lisää.
Kesä ja kärpäset houkuttavat Vilmaa ulos, ja sinnehän pitäisi päästä aina, kun joku tekee edes jotain ulkoiluun viittaavaa liikettä eteisessä. Vakaana tarkoituksena on ollut totuttaa myös Siiri ulkoilun kiehtovaan maailmaan, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet melko laihoja.
Meidän taloyhtiön sisäpihalle Siirin kanssa on ihan toivotonta lähteä edes yrittämään. Pihan on yleensä täynnä lapsia, jotka eivät malta olla kiljumatta ja tunkematta liian lähelle. Vilma kestää lähentelyt uskomattoman reippaasti. Yksi tai kaksi lasta ei haittaa mitään. Mutta sitten kun ne käyvät hakemassa seurakseen koko naapuruston (yhtenäkin päivänä saldo taisi nousta jonnekin viidentoista kieppeille), meille tulee liukas lähtö kohti rappukäytävää. Eihän se Vilma vielä silloinkaan minnekään lähtisi, vaan henkilökunnan on pakko laittaa kapuloita rattaisiin. Oli neiti miten supersosiaalinen ja ulkoilua rakastava tahansa. Ja kun Siiriä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa supersosiaaliseksi (Mamma ja iskä tosin on ihan asia erikseen, niitä rakastetaan ja sosialisoidaan minkä ikinä ehditään!) ja ulkoiluista nauttivaksi, on parempi jäädä sisälle.
Niin henkilökunta sitten pakkasi hovikuljetettavat autoon, ja suunnisti läheiselle nurmikkoläiskälle nauttimaan rauhallisesta kesäpäivästä. Vilma oli tapansa mukaan onnesta soikeana, ja jahtasi pikkuöttiäisiä välittämättä mistään. (Kunnes iso ilkeä lokki tuli, ja yritti pommittaa. Ja pommin mennessä ohi yritti hyökätä kimppuun. Se siitä onnesta soikeana olemisesta, ja eikun kotia kohti.)
Siiri tarkkaili ulkoilmaa turvallisesti kopastaan, kunnes viimein uskalsi käydä haistelemassa menoa - tiukasti maahan liimautuneena ja Vilman perässä kipittäen. Ennen lokkiepisodia neiti oli jo puikahtanut takaisin koppaansa turvaan.
Eilen sitten suunnattiin iskän tädin luo kukkia kastelemaan, ja päätettiin harjoitella melkein-ulkoilua lasitetulla terassilla oman perheen voimin.
Kaikki sujui hienosti, kun ylimääräisiä ihmisiä ja ääniä ei näkynyt eikä kuulunut.
Pari kiljuvaa poikaa kauempana herätti molempien huomion. Mutta touhuja jatkettiin hyvillä mielin. Kunnes joku pappa käveli hitaasti, hiljaa ja melkein huomaamatta ohi, noin kahden metrin päässä lasituksesta. Silloin Siiri ei enää ymmärtänytkään, mitä oikein tapahtuu. Lopputuloksena piilopaikka ämpäristä..
Sieltä mamma nappasi pelkäävän Siiri-neidin syliin ja sisälle turvaan. Normaalisti ei-rakastettava koppa oli pappa-hyökkäyksen jälkeen ihana ja turvallinen vaihtoehto, jonka suojissa kotimatka sujui mallikkaasti.
Valjaiden olemassaolosta Siirin ulkoiluhaluttomuutta ei voida syyttää. Niihin on totuteltu sisätiloissa, eikä niiden päälle pukeminen haittaa menoa suuntaan eikä toiseen. Mitä te viisaammat olette mieltä - kannattaako meidän vielä yrittää, vai onko yksinkertaisesti uskottava, ettei Siiriä ole tehty valjastelijakissaksi? Pidetäänkö me ulkoilut Vilman yksinoikeutena, ja touhutaan Siirin kanssa sisätiloissa jotain muita ikiomia juttuja?
4 kommenttia:
Voi tuota ämpärikuvaa - olen piilossa, kun pää on piilossa! Kollo on samanlainen - luulee ettei sitä nähdä, kun pää on piilossa.
Voihan sitä ulkoilua valjaissa toki jatkossa kokeilla, mutta kissat ovat aika hitaita muuttamaan mieltään. Ehkä Siiri viihtyy paremmin sisätiloissa. :)
Oma kissani ei ole enää halunnut kävelylle metsikköön enkä viitsi kantaa sitä sinne - tiedä mikä kissan mielen on talven aikana muuttanut. :)
Meillä Lulu ja Lotta tykkäävät hirveästi valjaissa ulkoilusta, mutta Lea ei tällä hetkellä siitä pidä.
Lea piiloutuu sängyn alle, kun näkee että otan valjaat käsiini. Oma mielipiteeni on, että ulkoilun tulee nimenomaan olla harrastus josta kissa nauttii. Eli Lean kanssa etsitään jotain muuta kivaa puuhaa, Lulu ja Lotta ulkoilevat kun pihalla viihtyvät.
Omia kissojanikin pelottavat monet asiat ulkona, etenkin pyöräilijät, haukkuvat koirat ja kovat liikenteen äänet (mopot, hälytysajoneuvot yms), enkä usko, että niihin hetkessä totutaan - jos ikinä. Koitankin mahdollisuuksien mukaan ulkoiluttaa kissoja pahimpia ruuhka-aikoja vältellen.
Oletko kokeillut yhdistää valjastelua ja naksuttelua? Sen avulla voisi rohkaista Siiriä ulkoilemaan. Toisaalta, jos kissa menee ihan hysteeriseksi pelosta, niin silloin eivät mitkään namit paljoa kiinnosta. :/ Silloin kai on vain tärkeintä olla itse tyynenä ja rauhallisena, jotta eläin tajuaa, ettei oikeasti ole mitään syytä pelkoon.
Myöhästyneet syndeonnittelut vielä 1-vuotiaalle Vilmalle!
Me ollaan jätetty ulkoilut Siirin osalta suosiolla väliin ainakin toistaiseksi. Kyllä neiti rappuun haluaisi lähteä haistelemaan, mutta ei sitä edemmäksi. Vilma pääsee yleensä kerran päivässä valjastelemaan, ja Siirin vastapaino omiin hetkiin on harjaus. Molemmat saavat sen, mitä kaipaavat, ja kiehnäys on hurjaa :)
Naksuttelu-idea laitetaan vastaisuuden varalle korvan taakse!
Kiitos vielä onnitteluista :)
Lähetä kommentti