Hyvät tavat kaunistavat?

Ollaan etsitty Sannille uutta vakihoitajaa. Mukava tyttö löytyikin, mutta alkututustumisella piti osata kertoa ja antaa relistinen kuva tulevasta hoidokista. Kun kaikki tämä on itselle kovin arkipäiväistä ja tuttua, asiaa saikin miettiä ihan ajatuksen kanssa. Niitä ehkä-ei-niin-ihastuttavia asioita tuntui tärkeämmältä listata heti alkuun, ettei vahingossa väritä liian vaaleanpunaista kuvaa tuosta omasta mussukasta.

Vahtihaukku. Sannilla on ikävä tapa järjestää konsertti ohi kulkevien ihmisten kunniaksi. Ja koska meidän koti on ensimmäisessä kerroksessa ja keittiön ikkunat ihan ulko-oven vieressä, niitä kulkijoita luonnollisesti riittää. Ei vartioi ikkunan takana ihmisiä odottamassa, mutta esimerkiksi olohuoneen sohvalta jos sattuu näkemään ylimääräisen varjon, pitää pöhistä. Ja parhaassa tapauksessa kajauttaa ilmoille lintukoiran sulosointuinen haukku, joka varmasti kuuluu ja kauas. Ollaan testattu huomioimattomuutta - ei toimi. Ollaan testattu kieltämistä - ei toimi. Herkut käteen ja hiljaisuudesta palkkaamalla ollaan päästy parhaisiin lopputuloksiin. Mutta vastaehdollistamisprojekti täytyisi laittaa käyntiin, jotta tästä ikävästä tavasta päästäisiin eroon. Onneksi tätä riehaantumista tapahtuu vain harvoin, mutta jokainen kerta on liikaa. Ovikellon ääni kuuluu samaan kastiin. Sille pitää huutaa aina ainakin vähän. Jos Sanni on nukkumassa ja herää ovikelloon - silloin konsertti on korvia hivelevä. Dentastickit, paikka-käsky ja kehuja taas palkaksi, niin sujuu jo huomattavasti paremmin. Eli vahtikoira ja varashälytin - check!

Koirien ohitukset. Arkuuttaan remmirähjäävästä pikkuneidistä on koulutuksella koulittu suht taitava ohittaja. Ns. normaaliohitukset sujuvat 99% kerroista hyvin. Kehu, kehu, kehu - palkkaa koiran ohi pääsyn jälkeen - kehu, kehu, kehu. Ulkoiluttajan vain täytyy olla tilanteen tasalla - ottaa koira kävelemään vierelle ajoissa, välttää kiristämästä hihnaa, huolehtia että koira pysyy kävelemässä jalan vierellä, pitää namit aina mukana, pysyä itse rauhallisena ja hoitaa ohitus niin, ettei koira tunne tarvetta ottaa ohjaita käsiinsä. Yllättävissä tilanteissa rähinää ilmenee vielä varmasti, mutta niistäkin selvitään jatkamalla matkaa määrätietoisesti eteenpäin, pikkukoiran saa kyllä liikkeelle niin, että konflikteilta vältytään. (Vielä tässäkään kohdassa en onnistunut säikäyttämään hoitajaehdokasta karkuun.)

Kovapäisyys. Tätä en itse näe huonoma piirteenä, mutta mainitsemisen arvoisena kylläkin. Tässä kohdassa ulkonäkö voi nimittäin pettää. Ulkopuolinen, ei rotuun kovinkaan paljoa tutustunut ihminen voi luultavasti kuvitella tämän tytön luonteen olevan jotain vallan päinvastaista, kuin se osa  aikaa todellisuudesta on. Kun häntä heiluu suurimman osan ajasta ja (tätäkin hoitaja)ihmistä tervehditään pussailemalla ja kaksinkerroin solmuun menemällä, voi ensivaikutelma pettää. Sanni on kovapäinen, mahdollisuuksien mukaan omia polkujansa kulkeva ja hyvin monia asioita hyvin monta kertaa testaava iso koira pienessä paketissa. Jos antaa periksi, sen varmaati muistaa vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Periksi ei anneta ja asiat täytyy viedä loppuun asti. (Tästä asiasta juteltiinkin vähän pidempään ja hoitajakin ymmärsi, että kyse on maalaisjärjen ja oman auktoriteetin käytöstä. Vähän jo mietin, että kaatuukohan se tähän. Että olikohan odottanut lupsakampaa ja helpompaa tapausta kuitenkin.)

Sovittiin testihoitopäivästä alkuun, että näkisivät, miten yhteiselo sujuu. Perjantaina Sanni pääsikin Marikan luo siksi aikaa, kun käytiin katsomassa kiekkopeli. Onnellisena häntä heiluen lähti kävelylle, kun me kaarrettiin autolla pois, eikä kuulemma taakse tarvinut paljoa vilkuilla. Kerran oli tarkistanut minne me jäätiin, mutta siinä se. Hyvillä mielin jätin meidän pusukoneen hoitoon. Ja pelin älkeen haettiin onnellinen kakara kotiin. Kuulemma hoitopaikka järjestyy tosi mielellään uudelleenkin, heti kun vaan tarvetta on. Olihan neiti (yllättäen..) rapun äänille huudellut, mutta myös lenkkillyt nätisti ja malttanut sisällä rauhoittua nukkumaan asti. Ihanaa. Ehkä meillä taas voi olla koirattomia iltoja välillä. Kiekkokaukaloihin ja leffateattereihin kun ei arki-iltaisin näitä karvakavereita mukaan saa ottaa.

Mökkihöperöt.

Mökillä.

Tytöt pakattiin autoon & hurjasta 14 tunnin ajomatkasta selvittiin yllättävän kivuttomasti.

Normaaliin tapaansa Siiri protestoi reissaamista huutamalla kuin syötävä parin tunnin ajon jälkeen. Neiti ei tykkää matkustamisesta, uusista paikoista, muutoksista ylipäänsä. Huuto loppui noin tunnin jälkeen kokonaan, ja loput matkasta saatiin ajella kopassaan nukkuvaa neitiä katsellen. Mökille päästyä neiti linnoittautui melko tiiviisti sängyn alle. Yöllä kuitenkin kipusi sänkyyn nukkumaan ja reipastui huomattavasti. On vieraillut kertaalleen toisella mökillä, ja siellä käyttäytyikin huomattavasti reippaammin. Matkailu ei ole neidon ykkösjuttu missään muotoa, mutta tätäkin on välillä kestettävä.

Lähinnä Vilman vuoksi. Kun Vilma rrakastaa reissaamista, uusia paikkoja ja muutoksia. Täytyy tehdä kompromisseja, jotta molemmat saavat haluamansa. Tällä kerralla oli mukaan lähtemisen aika, kun reissussa ollaan sen verran pitkään. Vilma on saanut nauttia hihnailusta ja uudesta ulkomökistään. Tyytyväinen tyttö.

Sanni puolestaan hössää menemään minkä ehtii. Malttaa asettua vain, kun kukaan ei liiku kauas eikä tee sen kummempia. Muuten huitelee häntä heiluen pitkin poikin & seuraa kaikkea puuhaa superkiinnostuneena.

Mökkeily jatkukoon.

Jouluajan viipotusta

Niin sitä on joulusta selvitty, vaikka lomailu ja pyhät jatkuu yhä edelleen. Ollaan maalla pyöritty jo yli viikko, ja vielä ollaan muutamaa päivää vaille valmiita siirtymään kotioloihin takaisin. Pikkuprinsessan ristiäiset odotellaan vielä, ja sitten pääsee Vilmakin takaisin omaan kotiin ja tuttuihin touhuihin. Hienosti Vilmakin mummolassa tuntuu kyllä viihtyvän, kun on tilaa missä temmeltää, ja monia lämpimiä sylejä.

Joulukuusi sai ensitapaamisen jälkeen olla yllättävän rauhassa palloineen kaikkineen. Lähinnä kuusen alusta toimi hyvänä väijymispaikkana, ja kuusen jalan vesi kiinnosti enemmän kuin kiiltävät koristeet ja ohut runko. Kunnes sitten jossakin vaiheessa neito huomasi ettei siitä piilopaikasta ollutkaan mihinkään, vaan ne pallot ja se runko oliki vaikka kuinka paljon kivemmat. Onneksi valvovat silmät oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä suurempaa vahinkoa ehtiny sattumaan.

Joulupukki toi Viipulle sen jo mainitun uuden villapaidan kovan pakkasen ja viiman ulkoiluja varten. Testikäyttö on tehty pariin kertaan, ja kuten kai jo mainittu, liikkuminen sujui paidankin kanssa, vaikkei ihan niin mukavasti. Ilme taitaa kertoa kaiken parhaasta lahjasta ikinä. Lisäksi pukki oli kantanut mukanaan ison kasan piipunrasseja, joita on ihana jahdata ja jyrsiä, sekä uudet valjaat (Jotka on sittenkin vielä liian isot. Lisäkiloja odotellessa.) ja felxin, joka helpottaa ulkoiluja huomattavasti (ensimmäiseksi ulkoiluavuksi ostettiin ihan vain hihna, jonka kanssa ulkoiluttajat itse menivät solmuun moneen kertaan).

Eikä sinne ulkoiluille aina päässyt edes mukaan, vaan piti ikkunan takaa kurkkia, että minne ne oikein katosi. Tälläkin reissulla neitoa kyllä pyydettiin mukaan, mutta lämmin sohva vei voiton. Kunnes ovi meni meidän perässä kiinni, niin typsy oli kuulemma tullut ovelle istumaan ja naukumaan. Ikkunalaudalta onneksi omat ihmiset bongattiin, ja naukumisen kanssa huudeltiin jo sisään.

Ikkunalauta oli hyvä paikka myös peli-iltojen seuraamiseen. Lämpö nousi kivasti patterista lämmittämään, eikä varmasti jäänyt paitsi mistään kivasta.

Kaikki riehumiset ja viipotukset tarvi rinnalleen paljon kissamaista loikoilua lämpimässä kodissa. Ei meillä hassumpi joululoma ole ollut, päinvastoin. Pitäisiköhän meillekin seuraavaksi kodiksi jo hommata iso omakotitalo, jossa juoksutilaa olisi vaikka kymmenelle kissalle?

Yksi lääkärikäyntikin tosin on tähän lomaan mahdutettu. Päivystävälle eläinlääkärille soitettiin eilen illalla, kun Viipun takapää näytti olevan kovin kipeä, ja kurnuttavat äänet oli ihan jatkuvia. Mihinkään satuttamiseen ei osattu asiaa yhdistää, kun kokoajan ollaan oltu neidin kanssa kotona, eikä olla mitään poikkeavaa huomattu. Myös anaalirauhasia ehdittiin epäilemään, kun istuminen ei näyttänyt tulevan edes kyseeseen, ja kävelykin teki tiukkaa. Hyvin neiti antoi itesään tutkia, vaikka ei varmasti olo ollut paras mahdollinen. Kyljellä makaaminen ja tassujen sekä pepun nostelu sekä jatkuva kurina loppuivat onneksi yön ajaksi, päivystävä eläinlääkärikin kun oli yli sadan kilometrin päässä. Aamuherätyksen jälkeen kuitenkin otettiin asia taas uuteen harkintaan, kun kurina ja ihmisiä kohtaan annetut pitkät katseet vain jatkuivat. Onneksi löydettiin paikka vain puolen tunnin ajomatkan päästä, jossa lääkäritäti vähän tutki ja kyseli, ja tuli lopulta siihen tulokseen, että luultavasti on hännän juuresta Viipu itsensä satuttanut. Piikillä annettiin kipuliikettä, ja mukaan parit pillerit (Dolagis), joita nyt ainakin kolmen päivän ajan neidille syötetään. Toivotaan, että tästäkin vain säikähdyksellä selvittiin, ja Vilma voi jatkaa reippaana pienenä touhuamista niinkuin tähänkin saakka.