perjantai 8. lokakuuta 2010

Tunnustusten aika


Saimme AVAlta (Hidas kun olen, ymmärsin vasta nyt, mistä tuo kirjainyhdistelmä tulee. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;)) tunnustuksen, ja kiitämme siitä kovasti! Ideana on siis tunnustaa lukijoille seitsemän asiaa itsestään. Tässä tapauksessa keskitytään Pieniin Prinsessoihin, ja annetaan mamman varastaa itselleen yksi seitsemästä.

1. Mamman roolissa toimii 28-vuotias päiväkotialan ihminen. Mamman onnellinen arki koostuu avokista sekä kolmesta ihanaakin ihanammasta karvakaverista, ja niin on hyvä. Ihan ikiomalla ajalla (harvinaista herkkua) tavataan ystäviä, käydään kirjastossa, ja näinä päivinä opiskellaan koiran kasvatuksen saloja.

2. Vilma rakastaa muovipussien nuolemista. Varsinkin silloin, kun joku ilkeä ei anna ruokaa juuri oikealla hetkellä. Usein työpäivän jälkeen pöydälle (tai mistä nyt muovipusseja löytääkään) hyppää nälkäinen protestoiva kissa, ja pussin nuoleminen jatkuu siihen asti, että ruokakaapin ovi avataan.

3. Siirin häntä on ihan uskomaton. Karvaa toki löytyy joka puolelta puolipitkäkarvaisen kissaneidin verran, mutta häntä on kuin krepattua ja jälkikäteen siihen lisättyä. Kissaihmisten mielestä yleensä kaunista, mutta epäkissamaiset ihmiset väittävät ei-niin-kauniiksi. (Eikä mamma tykkää, jos joku kehtaa tuollaista mennä sanomaan. Se on uskomattoman kaunis, ei uskomattoman jotain-muuta.)

4. Vilma on ottanut tavaksi tulla käymään laatikolla juuri sillä hetkellä, kun joku tyhjentää sitä. Hellävaraiset poistyöntämiset eivät auta mitään, sitten kyllä keksitään jokin toinen reitti. Ja tyhjennys saa jäädä odottamaan aikaa parempaa.

5. Siiri rakastaa harjaamista ja paijaamista yli kaiken. Pienikin rapsutuksenomainen liike saa neidin kellahtamaan kyljelleen niille sijoilleen, eikä meidän perheen pienimmästä ihan pieni kehräys kuulukaan.

6. Ruokaa molemmat tytöt rakastavat, mutta odottelun kanssa toimitaan eri tavoin. Kun ruokakaappi avataan, ryntäävät molemmat kissat paikalle salamana. Vilma istuu paikalleen odottamaan ruokaansa, niin kuin pienenä on opetettu. Siiri puolestaan huutaa ja ravaa edestakaisin minkä ehtii. Ei siinä ehdi katsoa, ketä ja mitä kiehnätään. Kunhan nyt kaikki varmasti huomaavat, että mulla on nyt nälkä. Vilmakin meinaa kaatua kiehnäyksen lomassa, ja sitähän Vilma ei suvaitse, vaan antaa (pehmeästä) tassusta. Ruokahepulointia parhaimmillaan.

7. Ja eläinlääkäri kun kuvitteli, ettei ole koskaan nähnyt yhtä ahnetta kissaa kuin Vilma. Jos Siirinkin sosiaaliset taidot vain riittäisivät käyttäytymään ell:llä Siirimaisesti, ahneen kissan titteli voisi mennä toiseen suuntaan. Vieraiden ihmisten ilmaannuttua kuvaan meidän neidit ovat kuin yö ja päivä. Vilmaa saa paijata ja ihastella. Siiri tykkää pysyä turvallisen välimatkan päässä. Vilma rakastaa valjastelua ja reissaamista, joka paikassa on kiva olla. Siiriä ei saa liikkumaan kotoa kuin väkisin houkuttelemalla.

Anu saa jatkaa tunnustamisiaan omassa blogissaan, eikös vaan :)?

Pienenä ekstra-osiona kuva meidän pienestä tötteröpäästä, joka pääsi vuorostaan leikkauspöydälle. Sterilointi suoritettu, ja operaatiosta selvitty varsin mallikkaasti. Mitä nyt vähän piti törmäillä seiniin, ja hyppiä vaikka kiellettiin.

Trimmin tarpeessa?



Riittääkö pesu tekemään turjakkeesta luomakunnan lumoavimman neidin? Leidimäisyys näyttää karisevan myös kunottarista, ellei kukaan muista viedä niitä trimmikoneen äärelle. Tuumasta toimeen, ja suunta kohti Erika-kasvattajaa. Kasvattajan kotia lähestyessä häntä alko vispaamaan ihan mahdotonta vauhtia. Paikka siis tunnistettiin, vaikka meillä vietetyn kahden kuukauden aikana käytiin vasta toisella vierailulla.


Toista kertaa trimmipöydällä, ja tällä kertaa piti yrittää, josko rähisemällä pääsisi karkuun tyhmästä tilanteesta. Ei päässyt, vaan tiukka ote piti. Ensin korvat..


.. naamaan päästessä kohtaloon oli jo alistuttu, eikä hurisevaa konetta tarvinut oikeastaan edes pelätä.


Kielen ulkona roikkuminen ei taida kertoa maailman parhaasta fiiliksestä. Antakaa mulle vettä! Päästäkää minut jo pois tästä! Eikö tämä ikinä riitä! Mie oon jo kaunis! (Koko toimituksen aikana häntä ei kuitenkaan edes piipahtanut koipien välissä, joten all good.)


Ja jos käsi laitetaan suun eteen, niin sitä saa purra. Tai ainakin pitää suussa. Jos vaikka sittenkin pääsisi pois.




Mukana myös toimituksen virallinen valvoja Emilio, kasvattajan suloinen ranskanbulldoggi.


Viimein homma oli valmis, ja päästiin telmimään! Ihana huomata, ettei toisia koiria tarvi aina pelätä, vaan leikki luistaa välillä ihan hienosti :)

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Paljon asiaa vessakäynneistä

Väsynyt lauantai takana.

Sanni sai  jostain syystä (ruuan syystä?) sekaisen mahan. Kakka alkoi löystymään pikku hiljaa parin päivän aikana, ja lauantaina oltiin jo menossa täydessä ripulissa. Samalla myös väsähtäneessä pennussa, joka epäsannimaiseen tapaan vietti suuren osan päivästä rauhallisissa merkeissä. Ruokalinjalla ollaan siirrytty pelkkiin raksuihin ja piimään. Niitä on syöty nyt kolmisen päivää. Ja viimein ollaan saamassa suunta kohti kiinteämpää kakkaa.

Yritettiin tehdä raksuvaihdos (Golden Eagle > Brit Care) hitaasti ja nätisti, mutta jokin meni metsään. Osittain syytetään ylimääräisiä pihalta omatoimisesti poimittuja välipaloja. Kyllähän ne kiitoksella annetaan pois suusta. Mutta kun marjoja, jäniksenpapanoita, purkkia (you name it) on pakko äkkiä maistaa, ja jyrsiä minkä ehtii ennen kuin joku kurja puuttuu asiaan. Kyllähän sinne pöpöä menee jos jonkinlaista, vaikka parhaamme tehdään asian estämiseksi.

Täällä jatketaan kiinteän pökäleen odottelua, ja jatketaan (toivottavasti iloista) juttelua kakasta, kun siihen on aihetta.

Mahan sekaisuus sai neidin kakkaamaan sisälle yhden yön (joka kesti kuutisen tuntia) aikana kahteen otteeseen. Ymmärrettäväähän se on, että sekaisella vatsalla on vaikea odottaa aamuun. Mutta sivutuotteena saatiin mukaan myös lisääntynyttä sisälle pissailua. Tämän kanssa on siis otettu kovasti takapakkia. Pissoja siivotaan ahkerasti. Ulkona juostaan ahkerasti. Onneksi ihmisasukkeja on tässä kodissa kaksi, että vuorotellen saadaan hengähtääkin.

Hulinahälinä alkoi kuitenkin taas lauantai-iltana, ja tämän aamuiset pissareissut on olleet jo perinteistä vauhti-Sannia. Kyllä tällä neidolla vaan virtaa riittää. Välillä kiehuttaa, mutta se koitetaan pitää sisäpuolella. Vaan on se vain niin ihana tyttö, ei paremmasta väliä. Ja välillä osataan myös rauhoittua, katsokaa vaikka.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Kuvapläjäys sunnuntai-illan kunniaksi

Siiristä on kasvanut iso tyttö <3

Herkkusuu osaa ottaa namin korkealta kädestä todella sievästi. Ei kynsiä eikä turhaa hamuamista, vaikka muuten ruuan kanssa ei osaakaan fiksusti käyttäytyä. Samaa ei voi sanoa Vilma-kaverista. Ollaan koitettu treenata kauniisti ottamista, mutta no luck.

Sirpukka öttiäisvahdissa.

Unillakaan ei saa rauhassa olla, kun räpsräps käy.

Vilma lötköilee. (Kuumaa on ollut riittämiin asti myös täällä. Meille vois jo riittää.)

Kesän paras vieras, kaunis pieni perhonen.

Ja ponnahduslauta-Siiri.

Meidän poppoo on kasvanut vielä yhdellä jäsenellä. (Karvakaveri-kiintiö nyt täysi, ja perhe tällä erää varsin sopivan kokoinen.)

Turva-aidan molemmat puolet tiukasti vartioituina.

Vilma ja Sanni <3

Psst. Me ollaan mukana Ondensaattorin blogin arvonnassa, olkaa tekin! :)

torstai 5. elokuuta 2010

Meitä on viisi!

Kaksi kokonaista viikkoa Sanni-aikaa takana. Pieni on rikastuttanut elämää kovin, ja vauhtiakin meillä riittää ihan erissä määrin, entä muutama viikko taaksepäin.Tähän asti meillä on menty kaden ihmisen ja kahden kissaneidin voimalla. Pieni kissaesittely lienee tässä vaiheessa paikallaan.

Meidän rakkaat karvakaverit, Vilma ja Siiri.

Vilma on vuoden ja kahden kuukauden ikäinen maatiaistyttö. Ensimmäisen vuoden ajan maailman sosiaalisin ja herttaisin neiti. Pieni allergiaepisodi laittoi pakan vähäksi aikaa sekaisin. Mammalle ja iskälle jaksaa aina olla ystävällinen kaveri, jota ei mikään tunnu häiritsevän. Kaikkea Vilma ei kuitenkaan enää jaksa rakastaa samalla tavalla kuin ennen. Oman osansa soppaan on voinut tuoda myös Sanni-neidin tulo, joka väkisinkin stressaa pientä kissaa, vaikka Vilma ei sitä paljoa näytäkään. Uskaltavat olla Sannin kanssa jo melko lähekkäin, ja ihmissilmin ollaan kuviteltu todistavamme jo pienenpientä leikinpoikasta näiden kahden välillä. Mutta kyllä Vilma edelleenkin rakastaa - valjastelua, matkustamista, rapsutuksia ja paljon muuta!

Siiri puolestaan on meille Rekku Rescuen kautta kotiutunut kotikissatyttö, ikää yhdeksän kuukautta. Aluksi Siiri on ollut kovin arka uusia ihmisiä kohtaan, mutta edistystä on huomattavissa. Vieraita ei enää tarvi juosta karkuun, vaan ollaan kuin ei olisikaan. Kotiväen kanssa arkuudesta ei ole taikaakaan. (Paitsi silloin jos ihmisellä on kopisevat tai narisevat kengät jalassa.) Sannin suhteen Siiri on ollut hitaammin lämpeävä. Parin viikon aikana ollaan menty sängynaluselosta (jota kesti puolitoista päivää, joskin ruokailut ja laatikolla käynnit hoidettiin mallikkaasti) suureen kiinnostukseen. Muutaman viime päivän aikana sähinää on kuulunut enää pikkuriikkisinä annoksina, ja Sannin touhuja seurataan mielenkiinnolla, mutta turvallisen välimatkan päästä. Kun Sanni nukkuu, Siiri hiipii vierelle haistelemaan. Siirikin rakastaa, mutta täysin eri asioita kuin Vilma. Harjaaminen on ihan ykköspuuhaa, kurinaa ja kiehnäämisen määrää on vaikea kuvailla. Mamman ja iskän sylissä rapsuteltavana on ihana olla. Läheisyydenkaipuuta neidolla riittää. Pienten hurisijoiden elosta voi halutessaan käydä lukemassa tyttöjen omasta blogista.


Sannin rakkauden kohteiksi on tähän mennessä listattavissa ainakin seuraavat asiat.
  • Aktivointipullo. Kuvasta hurja meno ei aivan välity, mutta tämän kanssa juostaan ympäriinsä vauhdikkaasti!
  • Iskä ja mamma. Sanni seuraisi meitä kuin hai laivaa, jos se vain olisi mahdollista. Toistaiseksi harjoittelu tuntuu tuottaneen tulosta, eikä yksinelo kaada maailmaa.
  • Purkka. Jokainen kuivunutkin purkka täytyy kaivaa ylös maasta, jos siihen mahdollisuus suodaan. Onneksi "kiitos"-sanalla purkasta pystyy myös melko sievästi luopumaan.
  • Viinimarjat. Talon pihalla kasvaa pari pensasta, ja ovat samaa sarjaa purkan kanssa.
  • Kissat. Kun rakkaus vielä muuttuisi molemminpuoliseksi!
  • Mopot, pyörät ja juoksijat. Kaikkien perään voisi lähteä, jos vain pääsisi.
Kysymysmerkkien listalla on vielä uiminen. Mahdollisuuksia veteen pääsemiseen on (pesujen lisäksi) ollut vain yksi pieni lätäkkö pentutreffeillä, jossa neiti muiden perässä kävi (vahingossa?) kahlaamassa.

Lopputuloksena ihanalle tuoksuva tyttö ;)

Kaiken kaikkiaan neiti ei vaikuta aralta eikä pidättyväiseltä. Uudet asiat välillä luonnollisesti ihmetyttävät, ja haukkumista täytyy näissä tilanteissa harjoitella. Mutta Sannissa riittää virtaa, ja me muut koitetaan parhaamme mukaan pysyä vauhdissa mukana.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Yksin ei ole kiva olla.

Sanni on asustanut meillä nyt kolme yötä. Pieni piipertää vauhdikkaasti, mutta taitaa myös asiaan kuuluvan lepäilyn. Tosin lepäilyä (kuten kaikkea muutakin aktiviteettia) olisi kaikkein ihaninta tehdä jonkun muun perheenjäsenen läsnäollessa. Mutta kun joka paikassa ei voi olla mukana. Muuten tulevaisuus voi meidän kaikkien kannalta olla piirun verran liian vaikeaa. Yksinolo onnistuu kyllä silloin, kun kotona on vain karvakolmikko. (Sanni omassa huoneessaan, kissatytöt muualla asunnossa.) Muuten Sanni on vaihtelevalla menestyksellä malttanut asettua minnekään, ellei joku ole samassa huoneessa - mitä lähempänä, sen parempi. Jos Sanni tietää mamman ja iskän olevan asunnossa, mutta ei kosketusetäisyydellä vaan portin takana, itkua ja ulinaa riittää. Portin läpi muiden touhujen katseleminen on tytölle vielä hankalaa. Kun ovi on kiinni ja näköyhteys katkaistu, on paljon helpompi (älä lue helppo) rauhottua omiin puuhiin.

Harjoittelut siis jatkuvat - joka paikkaan ei tarvitse päästä mukaan. Vessassa ja suihkussa ihmisen täytyy saada käydä rauhassa, samoin sängyssä nukkuminen on ihmisten sekä kissojen etuoikeus. Ei siksi, että pieni Sanni sängyssä haittaisi, vaan nimenomaan siksi, että itsekseen olemiseen totuttaisiin pikku hiljaa. Ihmisten sängyn viereen neiti käpertyy nukkumaan (välillä itkun kanssa, välillä ilman), ja rauhoittuu kyllä siihen. Kunnes joku nousee sängystä, niin johan nousee neitokin.

Taidan siirtyä jonnekin keskustelupalstalle (ja Tuire Kaimion kirjan pariin) hakemaan lisäpuhtia ajatuksiin.

maanantai 2. elokuuta 2010

It's all about me!


Nimi - Silvermaster Viva Las Vegas (Sanni)
Rotu - Amerikancockerspanieli
Syntymäaika - 21.5.2010
Sukupuoli - Narttu
Väri - Buff
Emä - Little Life Truly Dreaming
Isä - Very Vigie Vamos A la Playa

Sijoituksessa Erika Ylänteeltä

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Synttärityttö


Meidän rakas vauva täytti viime viikolla kokonaisen vuoden. Iki-ihana piipertäjä on kasvanut pikkiriikkisestä kullanmurusta vähän isommaksi kullanmuruksi, ja sulattaa sydämet joka päivä uudelleen. Kovin ollaan kiitollisia ja onnellisia, että Vilma meidän elämään ollaan saatu. Mamman oma kulta <3


Vanhoja kuvia selatessa meinasi kyynel nousta silmään. Niin paljon kaikkea ihanaa ollaan saatu tämän vajaan vuoden kestäneen yhteiselon aikana kokea, ja toivotaan vuosia vielä roppakaupalla lisää!


Vuosipäivän kunniaksi ulkoiltiin ihan Vilman mielen mukaan, ja niin pitkään kuin neiti itse jaksoi. Käytiin kiertämässä meren rannassa, ihmettelemässä vettä ja eläimiä. Sorsat ja lokitkin jättivät neidon tällä kertaa rauhaan, ja Vilma sai tuijotella rauhassa rannalta lintujen menoa.



Kaiken kaikkiaan ulkoilu oli onnistunut, ja jokaiselle osapuolelle iloa tuova. Tunnin jälkeen neiti alkoi jo hengästyä kaikesta hyppelystä ja ihmettelystä, minkä jälkeen otettiin suunta kotiin herkkuaterialle. Iltaruualla oli tarjolla broilerin filesuikaleita, ja menekki oli taattu.

Yksivuotispäivän lähenemisen kunniaksi edellispäivän eläinlääkärikäynti tosin oli kaikkea muuta entä onnistunut. Vilma, joka yleensä on kuin enkeli, oli käynnin syy mikä tahansa, päättikin näyttää itsestään ihan toisen puolen. Eläinlääkärin kissakokemattomuus näkyi kilometrin päähän, ja senhän Vilma vaistosi. Niinpä loppuvaiheessa jo pelkkä eläinlääkärin ääni sai tytön suhisemaan. Myös kynsiä ja hampaita meinattiin käyttää, jos ell meinasi tulla liian lähelle. Mamman sylistä neiti sitten huusi, eikä halunnut siitä hievahtaa suuntaan eikä toiseen. Mutta myös henkilökunta on ollut tähän kyseiseen lääkäriin enemmän kuin pettynyt. Kissatuntemus tuntuu olevan ihan käsittämättömän huonoa, eikä paikalta lähdetä kuin isompien kysymysmerkkien kanssa kuin sinne mentäessä.

Osaisiko joku ihana neuvoa meille, mistä me löydettäisiin hyvä kissalääkäri? Felinassa tosiaan ennen käytiin, ja siellä asiansa osaaviin lääkäreihin törmättiin. Nyt kun asuinpaikka on vaihtunut Kampista Vuosaareen, niin matka tuntuu liian pitkältä, ainakin silloin kun on kyse ihan perusasioista.

Klamydiatestiin menevä vanupuikko oli hukkunut postissa, uudet ovat lähteneet matkaan. Vilman silmät vuotavat edelleen jonkin verran, mutta suurempana huolena on tuohon korvien alle ilmestyneet "ruvet". Näistä(kään) ei eläinlääkäri osannut sanoa oikein mitään, mutta mukaan saatiin voidetta. Jos tilanne ei ala helpottamaan pikkuhiljaa tuolla rasvalla, niin soitetaan suosiolla Felinaan ja käydään asiantuntijalta asiasta kyselemässä. Toinen puoli naamasta näyttää jo hyvältä, mutta toisesta en menisi ihan takuuseen. Rupi on nyt kuitenkin irronnut, ja pidetään sormet ja hännät ristissä, ettei uusia ilmaannu!

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Ulkoillako vai eikö, kas siinä pulma..

Meidän neitokaisten elämä sujuu suurilta osin samoilla linjoilla kuin ennenkin. Laiskutusta ilmassa lähinnä henkilökunnan osalta - lähestyvän kesäloman odotetaan tuovan tähän muutos, joka mitä luultavimmin on myös tyttöjen mieleen.


Tyttöjen silmät on vuotaneet enemmän tai vähemmän jo jonkin aikaa. Käytiin eläinlääkärillä tarkastuksella, ja saatiin mukaan silmätipat. Niitä on nyt tiputeltu molempien silmiin neljästi päivässä kymmenen päivän ajan. Vilmalla silmät rähmii edelleen, eli kaikki se mukavuus taisi lopulta olla melko turhaa. Eläinlääkäri otti Siirin nielusta näytteen, joka lähetettiin maailmalle tutkittavaksi. Tuloksia on odoteltu pian kahden viikon ajan, ja alkuviikosta lupasivat asian selviävän. Klamydiaa lääkäri ajatteli yhdeksi mahdolliseksi tulehduksen aiheuttajaksi. Ainoana ulospäin näkyvänä oireena tosin vain silmien rähmiminen, mikä sekin mennyt aika on-off linjalla. Mutta odotellaan nyt tulokset, ja ihmetellään vasta sitten lisää.

Kesä ja kärpäset houkuttavat Vilmaa ulos, ja sinnehän pitäisi päästä aina, kun joku tekee edes jotain ulkoiluun viittaavaa liikettä eteisessä. Vakaana tarkoituksena on ollut totuttaa myös Siiri ulkoilun kiehtovaan maailmaan, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet melko laihoja.

 

Meidän taloyhtiön sisäpihalle Siirin kanssa on ihan toivotonta lähteä edes yrittämään. Pihan on yleensä täynnä lapsia, jotka eivät malta olla kiljumatta ja tunkematta liian lähelle. Vilma kestää lähentelyt uskomattoman reippaasti. Yksi tai kaksi lasta ei haittaa mitään. Mutta sitten kun ne käyvät hakemassa seurakseen koko naapuruston (yhtenäkin päivänä saldo taisi nousta jonnekin viidentoista kieppeille), meille tulee liukas lähtö kohti rappukäytävää. Eihän se Vilma vielä silloinkaan minnekään lähtisi, vaan henkilökunnan on pakko laittaa kapuloita rattaisiin. Oli neiti miten supersosiaalinen ja ulkoilua rakastava tahansa. Ja kun Siiriä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa supersosiaaliseksi (Mamma ja iskä tosin on ihan asia erikseen, niitä rakastetaan ja sosialisoidaan minkä ikinä ehditään!) ja ulkoiluista nauttivaksi, on parempi jäädä sisälle.


Niin henkilökunta sitten pakkasi hovikuljetettavat autoon, ja suunnisti läheiselle nurmikkoläiskälle nauttimaan rauhallisesta kesäpäivästä. Vilma oli tapansa mukaan onnesta soikeana, ja jahtasi pikkuöttiäisiä välittämättä mistään. (Kunnes iso ilkeä lokki tuli, ja yritti pommittaa. Ja pommin mennessä ohi yritti hyökätä kimppuun. Se siitä onnesta soikeana olemisesta, ja eikun kotia kohti.)


Siiri tarkkaili ulkoilmaa turvallisesti kopastaan, kunnes viimein uskalsi käydä haistelemassa menoa - tiukasti maahan liimautuneena ja Vilman perässä kipittäen. Ennen lokkiepisodia neiti oli jo puikahtanut takaisin koppaansa turvaan.

Eilen sitten suunnattiin iskän tädin luo kukkia kastelemaan, ja päätettiin harjoitella melkein-ulkoilua lasitetulla terassilla oman perheen voimin.


Kaikki sujui hienosti, kun ylimääräisiä ihmisiä ja ääniä ei näkynyt eikä kuulunut.


Pari kiljuvaa poikaa kauempana herätti molempien huomion. Mutta touhuja jatkettiin hyvillä mielin. Kunnes joku pappa käveli hitaasti, hiljaa ja melkein huomaamatta ohi, noin kahden metrin päässä lasituksesta. Silloin Siiri ei enää ymmärtänytkään, mitä oikein tapahtuu. Lopputuloksena piilopaikka ämpäristä..


Sieltä mamma nappasi pelkäävän Siiri-neidin syliin ja sisälle turvaan. Normaalisti ei-rakastettava koppa oli pappa-hyökkäyksen jälkeen ihana ja turvallinen vaihtoehto, jonka suojissa kotimatka sujui mallikkaasti.

Valjaiden olemassaolosta Siirin ulkoiluhaluttomuutta ei voida syyttää. Niihin on totuteltu sisätiloissa, eikä niiden päälle pukeminen haittaa menoa suuntaan eikä toiseen. Mitä te viisaammat olette mieltä - kannattaako meidän vielä yrittää, vai onko yksinkertaisesti uskottava, ettei Siiriä ole tehty valjastelijakissaksi? Pidetäänkö me ulkoilut Vilman yksinoikeutena, ja touhutaan Siirin kanssa sisätiloissa jotain muita ikiomia juttuja?


maanantai 19. huhtikuuta 2010

Kuvapäivitystä neitojen arjesta

Täällä me ollaan, edelleen, vain astetta tai kahta hitaalla päivitystahdilla. Ollaan kovasti nautittu kasvaneesta perheestä, ja prinsessojen puuhasteluista.

 Siiri on kovasti muuttunut näistä ensimmäisistä kotipäivistä, tässä vielä vauvan näköinen pallero.

 
Puolipitkäkarvaisen neidin karvoituksesta suhteettoman iso osa löytyy tassuista.

Siiri-seuraneiti kellahtaa juuri siihen, missä saa olla keskipisteenä. Korttipakan päällä kesken pelin - paljon keskemmälle ei taida enää päästä?

Tytöt, ja etenkin Vilma, tykkää kovasti joskus aikaa sitten ostetusta riippukorista. Siellä peuhataan, käydään pesulla ja otetaan päiväunia.

Sohvan ja seinän välissä jossain on Siiri! Ei tuolle narulle niin väliä.

Kärpäset on niin kivoja kavereita. Lasejen väliin ne jotenkin aina onnistuu pääsemään, ja viihde on taattua.

Tyttöröt.

Kevätaurinkoa. Ja kärpäsjahti sen kun jatkuu.

On ne vaan ihania, mamman omat muruset <3

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Nyt meitä on neljä.

Blogi-hiljaiseloa on vietelty, mutta nyt viimein alkaa helpottamaan, ja on aikaa istahtaa koneelle. Muutto hoidettu alta pois (Vilma tykkää touhottaa, kun tilaa riittää niin paljon enemmän kuin entisessä.) ja uusi ihanainen saatu kotiin tuossa kaksi päivää sitten. Kaiken kaikkiaan meillä on asiat enemmän kuin hyvin, tytöt on yllättäneet positiivisesti. Kaikki on mennyt hirmuisen helposti, ei ihan välttämättä osata uskoa tätä todeksi :)


Vilma oli ihan ihmeissään, kun hetki kotiutumisen jälkeen huomasi, että kopassa olikin jotain pientä ja ihmeellisen hajuista. Alkuhaistelujen jälkeen ensimmäinen ilta menikin muristen ja sähisten. Siiri sai enimmäkseen olla ilman Vilman seuraa, mutta välillä päästettiin tytöt haistelemaan toisiaan. Pieninä annoksina vain, että saivat molemmat rauhassa ihmetellä uutta tilannetta.


Ensimmäinen yö vietettiin omissa tiloissa. Itse nukuin Siirin kanssa Siirin omassa huoneessa. Aluksi neiti pysyi nurkassa, mutta yöllä kömpi jo viereen nukkumaan. Aamulla heräsin varpaiden jyrsintään, ja neiti antoi jo paremmin silitellä itseään. Yön aikana neidistä tuli kuin uusi kissa - utelias ja reipas pieni tassuttelija. Aluksi avattiin ovea vain muutaman sentin verran, jotta tytöt näkivät toisensa turvallisen välimatkan päästä.


Pieni rakonen ei kuitenkaan tuntunut olevan riittävä, joten ovi avattiin kokonaan. Siiri tepasteli tyytyväisenä ulos huoneesta, haisteli paikkoja ja Vilmaa. Enää ei ollut merkkiäkään sähinöistä ja murinoista, vaan kaikki näytti menevän hämmästyttävän hyvin.



Eilen päivällä tytöt jo nukkuivat samassa huoneessa, joskin turvallisen välimatkan päässä. Käytiin tyttöjä vilkuilemassa vähän väliä, kun oli niin kummallisen hiljaista ja rauhallista. Mutta kyllä se nyt vain näyttää siltä, että toisiinsa ovat tottuneet näinkin pian. Pitkä matka on vielä edessä, mutta alku on ollu erityisen lupaava. Täällä on kaksi onnellista ihmistä, ja kaksi tyytyväisen oloista kissaneitiä. Paljon paremmin ei sunnuntai voisi sujua <3