Sanni on asustanut meillä nyt kolme yötä. Pieni piipertää vauhdikkaasti, mutta taitaa myös asiaan kuuluvan lepäilyn. Tosin lepäilyä (kuten kaikkea muutakin aktiviteettia) olisi kaikkein ihaninta tehdä jonkun muun perheenjäsenen läsnäollessa. Mutta kun joka paikassa ei voi olla mukana. Muuten tulevaisuus voi meidän kaikkien kannalta olla piirun verran liian vaikeaa. Yksinolo onnistuu kyllä silloin, kun kotona on vain karvakolmikko. (Sanni omassa huoneessaan, kissatytöt muualla asunnossa.) Muuten Sanni on vaihtelevalla menestyksellä malttanut asettua minnekään, ellei joku ole samassa huoneessa - mitä lähempänä, sen parempi. Jos Sanni tietää mamman ja iskän olevan asunnossa, mutta ei kosketusetäisyydellä vaan portin takana, itkua ja ulinaa riittää. Portin läpi muiden touhujen katseleminen on tytölle vielä hankalaa. Kun ovi on kiinni ja näköyhteys katkaistu, on paljon helpompi (älä lue helppo) rauhottua omiin puuhiin.
Harjoittelut siis jatkuvat - joka paikkaan ei tarvitse päästä mukaan. Vessassa ja suihkussa ihmisen täytyy saada käydä rauhassa, samoin sängyssä nukkuminen on ihmisten sekä kissojen etuoikeus. Ei siksi, että pieni Sanni sängyssä haittaisi, vaan nimenomaan siksi, että itsekseen olemiseen totuttaisiin pikku hiljaa. Ihmisten sängyn viereen neiti käpertyy nukkumaan (välillä itkun kanssa, välillä ilman), ja rauhoittuu kyllä siihen. Kunnes joku nousee sängystä, niin johan nousee neitokin.
Taidan siirtyä jonnekin keskustelupalstalle (ja Tuire Kaimion kirjan pariin) hakemaan lisäpuhtia ajatuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti