Hampaaton

Paavon yläkulmureiden kohtalo oli sinetöity, kun suussa oli molemmin puolin kahdet yhtä pitkät hampaat, eikä maitohampaat näyttäneet minkäänlaisia heilumisen merkkejä. Vähän sieltä verta tihkutti, mutta kun perjantaihin asti annettu armon aika ei tuonut mukanaan muutoksia, oli aika soittaa Karvakamuihin ja varata lääkäriaika, joka saatiin maanantai-illalle.

Paavon kanssa on leikitty paljon, retuutettu kaikenlaisia leluja sekä ihmisten että Sannin toimesta. Leikeistä ei ole voimaa puuttunut, sillä ipanan taistelutahto on melko hurja ja voimaa tuntuu leuoissa olevan kuin pienessä kylässä. On syötetty lihaisia luita ja tahmeita Dentastickejä. Yritys oli kova, tulokset huonoja.

Eläinlääkäriin pentu meni reippaasti, kiljaisi sekä nukutus- että kipupiikin kohdalla ja oli silminnähden hämmentynyt nukutusaineen alettua vaikuttamaan. Käveli hetken ympäriinsä, mutta antoi lääkkeen vaikutuksille nopeasti periksi ja simahti hetkessä.

Operaatio oli nopea, ja kuten odotettiinkin, ei hampaiden juuret olleet paljoa liuenneet. Eivät siis olisi luultavasti lähteneet itsekseen mihinkään, vaan leikkaus oli tehtävä. Hintaa leikkaukselle tuli 125€, ja Karvakamuille tälläkin kerralla suositukset sujuvasti hoidetusta hommasta.

Kotiin viimeisinä meillä oli pieni herra Töttöröö, joka kieli poskella makasi sylissä automatkan.

Kotona ipana nukkui viltin alla muutaman tunnin, hereillä hetkittäin mutta enimmäkseen ihan pihalla. Roikkuvaa kieltä kostuttelin välillä märän paperin kanssa. Aamuyöllä pentu herätti aloittamalla ripulirallin, joka kesti aina seuraavaan iltapäivään asti. Pyllypesulla juostiin jatkuvasti ja työpäivän jälkeen sain luututa makkarin lattian roiskeista. Illalla ipana oli jo täynnä virtaa, ja metsässä rälläsi vapauden huumassaan heikkopäisenä.

Kuuden kuukauden ikä otettiin siis vastaan yhtä kokemusta rikkaampana ja ilman ylimääräisiä hampaita. Painoa pennulla on 7.2 kiloa, säkää arviolta 38 senttiä. Aika ihannelukemissa siis mennään, toivotaan että kasvu on edes sinne päin pysähtynyt.

Sannin säkämittaus näyttää piirun verran enemmän kuin kuvittelin, vajaa 40 senttiä (jättijenkki!). Paino on asettunut hyviin lukemiin, vaaka näyttää nyt 10.9 kiloa.

Viimeinen silaus..

..pentuhaaveitten toteutumiselle on nyt saatu, kun ipanat pääsi tänään elinlääkärille. Reippaita tyyppejä! Paavolla on silmät ja sydän kunnossa, jalkojen välistä löytyi kaksi pientä hernettä ja siru on laitettu niskaan (pienen kiljunnan säestämänä). KoiraNettiinkin on jo päästy!

Pennuntuoksuinen, touhukas ja ennen kaikkea ihana Paavo olisi kyllä voinut matkustaa kainalossa kotiin jo tänään. Mutta jos nyt malttaisi odottaa ensi viikkoa ja koiravauvalomaa. Pieni sähikäinen on viikon päästä tähän aikaan kotona sekoittamassa pakkaa. Epätodellisen ihanaa.

Terveystarkit

Päiväys	Kohde	Tulos
27.2.2013	kyynärnivel lonkkanivel	0/0 B/B
14.2.2013	polvilumpiolux.med. sydämen kuuntelutulos	0/0 ei sivuääniä

Nämä onkin unohtunut päivittää blogin puolelle. Lonkat lähti Kennelliitolle A/B-lausunnolla, palautuivat B/B:nä. Olen terveystarkkien tuloksiin enemmän kuin tyytyväinen, joten tästä on hyvä jatkaa.

Toipilas

Sterilointi ei pienelle potilaalle toki ole mikään pieni operaatio, mutta yllättävän mukavasti se on alkanut toipumaan (vs. oma leikkaus samalla viikolla - ei ihan sama toipumisvauhti ;)).

Lääkepussukoita saatiin kotiin kaksin kappalein.

Antibioottikuurina Synulox, kymmenen päivän ajan aamuin illoin. Vaaleanpunainen pilleri, joka ainesosalistauksen perusteella maistuu lääkkeelle.

Tulehduskipulääkkeenä Rimadyl, neljälle päivälle. Apuaineiden listalla ensimmäisenä sumukuivattu sianmaksajauhe.

1. päivä (leikkauspäivä)
Nukutti ja itketti. Enimmäkseen nukutti. Illalla kannettiin takapihalle (useampaan otteeseen), ja saikin tiristettyä pienet pissat ja kivikovan kakkakikkareen. Rimadyl annettiin illalla kissojen märkäruuan kanssa, söi hyvällä ruokahalulla. Vettä tarjottu useampaan otteeseen, muttei vielä maistunut.

2.päivä
Aamulla herättiin Sannin itkuun. Rauhoittui kuitenkin silittelyyn nopeasti. Takapihalle käveli jo itse, jopa muutaman pihalla olevan portaan. Pikkuruinen pissa tuli, muuten meni istuskeluksi. Aamulla ensimmäinen Synolux - kissan märkäruokaan liotettuna maistui hyvin. Päivä meni nukkuessa, mutta enää ei tarvinnut itkeä.

Hihnakävelylle päästiin illalla (allekirjoittaneen kunto ei vielä kestä yksin ulkoilua ja J oli päivän töissä), ja johan Sannilla riitti virtaa. Lääketokkura alkoi selkeästi helpottamaan - vauhtia hillittiin hihnalla ja koitettiin välttää pihalle ilmestyneitä luistinratoja, ettei tassut lipsahtele ja venytä haavaa. Raksut Sanni ahmi käsistä, sormia sai varoa ja toppuutella innostusta. Samaa kyytiä raksujen kanssa meni myös Synulox.

3.päivä
Edelleen paljon unta, ei enää yhtään itkua. Tarpeitten tekeminen edelleen haastavaa, mutta pissa tuli jo paremmin & suoli toimii. Yksin jäädessä harmitti (ilkeänä menin makuuhuoneen suljetun oven taakse vaihtamaan vaatteita), muta kummakos tuo. Ei kukaan halua sairastaa yksin. Se normaali Sanni alkoi jo löytymään - paraneminen on selkeästi jo hyvässä vauhdissa. Tästä on hyvä jatkaa.

Vielä suuret suositukset ilmakaulurille. Ehdottomasti hankkimisen arvoinen jokaiselle karvaiselle toipilaalle. Koiraystävällisyys huipussaan, mikä on epämiellyttävässä tilanteessa ehdottomasti kultaakin kalliimpaa. Ei tarvi törmäillä, ei paina eikä purista.

1+1 on sittenkin 2?

Tässä hetken aikaa asiaa mietittyäni, alkaa sairastelun oireita ehkä sittenkin nousta mieleen. Tai ainakin muutama esimerkki hyvin erikoisesta käyttäytymisestä, joille en ole löytänyt mitään rationaalista selitystä. Kai se kohtutulehdus = epämääräinen huono olo kokonaisvaltaisesti = vaikuttaa väkisinkin käytökseen. Vaikka omistaja ei niitä sillä hetkellä osaakaan yhdistää mihinkään sen kummempaan.

1) Agilitytreeneissä maaliskuun alussa Sanni pelkäsi puomilla kulkemista. Kontakteja treenasi mielellään, mutta kokonaista puomia ei halunnut mennä, vaan häntä koipien välissä tärisi ylösnousulla. Meidän Sanni. Never before! Se on aina rakastanut kaikenlaista kiipeiyä,

2) Agilityssa vielä normaalia enemmän kuumenemista ja härkkimistä. Turhautuminen kasvoi jotenkin  hurjiin mittakaavoihin maaliskuun aikana. Oli treenitaskussa kiinni todella herkästi, hyppi ja höselsi. Vaikka ohjaaja ei priimaa olekaan, on oikea-aikainen ja -laatuinen palkkaaminen riittänyt pitämään turhautumisen suht aisoissa.

3) Vaikka Sanni on ollut oma touhukas, iloinen, ruokaa rakastava ja vauhdikas oma itsensä, on lepääminen vienyt vähän suuremman osan ajasta kuin normaalisti. Ehkä se sitten on ollut vähemmän aktiivinen, kuitenkin.

4) Lumien alettua sulaa pissaamista on ollut tiheämpään. Ollaan laitettu ne merkkailupissojen piikkiin, kun sama ilmiö on toistunut jossain määrin joka kevät.

Sterilointi

Perjantaiaamuksi (5.4.) Sannille oli varattu aika sterilointiin ja napatyräleikkaukseen. Yhdeksäksi suunnattiin eläinklinikka Karvakamuja kohti. Sanni sai esilääkityksenä piikillä rauhoittavaa lääkettä, jonka vaikutus oli huomattavasti erilainen kuin aiemmin terveystarkeissa - jokainen lihas nyki, nyki ja nyki. Käytiin jo eläinhoitajalta tarkistamassa, onko reaktio ihan normaali. Kuulemma koira ja kroppa vain taisteli rauhoitusta vastaan, ja simahti viimein nykimisten jälkeen. Eläinhoitaja kantoi Sannin leikkaussaliin, ja saatiin kehotus tulla hakemaan potilas kotiin iltapäivällä.

Parin tunnin päästä soi puhelin. Eläinlääkäri aloitti puhelun "kaikki on kunnossa"-sanoin. Mutta. Sannilla oli ollut kohtutulehdus. Leikkaus oli onneksi sujunut hyvin, ja potilas oli odottamassa heräämistä. Kohdunsarvien halkaisija oli ollut 2,5 senttiä, ja kohdun sisällä oli ollut runsaasti limaista eritettä. Kohtu oli ollut suhteellisen pieni, eli tulehdus oli mitä ilmeisimmin vasta alkavassa vaiheessa. Luojan kiitos, että tästä selvittiin pelkällä säikähdyksellä. 

Mutta on ollut kyllä sellainen olo, että maailman parhaan koiranomistajan palkinto kuuluisi nyt meille, ja itkuhan siinä tuli. Ei olla huomattu mitään, ei minkäänlaisia oireita. Edes näin jälkikäteen oirelistaa miettiessä ei hälytyskellot soi. Touhutättärä se on ollut, samanlainen kuin aina. Juonut, syönyt, touhunnut ihan normaaliin tapaan.

Netti kertoo koiran kohtutulehduksesta seuraavaa:

• Koiran kohtutulehdus alkaa kiimavuotojen välissä, yleensä noin kaksi kuukautta kiiman loppumisen jälkeen.
• Jos kohdunkaula on auki, koiran kohtutulehdus huomataan siitä, kun koira nuolee takapäätään liian tiuhaan ja hännän alapuoliset karvat on tulehduseritteen likaamat. Koiran takapää saattaa myös haista märälle.
• Muita mahdollisia oireita ovat koiran uneliaisuus, kuumeilu, poissaolevuus ja silmiin pistävä juomisen ja virtsaamisen kierre.

Ei kuulosta ollenkaan Sannilta. Se on ollut touhutättärä, samanlainen kuin aina. Juonut, syönyt ja touhunnut ihan normaaliin tapaan. Ei ole haissut pahalle, ei ole erittänyt alapäästä mitään ylimääräistä, ei ole pessyt alapäätään. Nada. Kai se oma vajavaisuus vain täytyy myöntää, ja ennen kaikkea hyväksyä. Että me ei olla nähty niitä pieniä merkkejä, joita ilmassa on varmasti ollut.

Nyt meidän pieni potilas on kotona. Välillä itkettää kovasti, mutta enimmäkseen nukuttaa. Kaipaa lämpöä ja läheisyyttä, eikä meidän viikonloppuun paljoa muuta kuulukaan. Siskonpeti olohuoneen lattialla on tällä hetkellä kaikki, mitä tässä kodissa tarvitaan.

Terveystarkit

Vihdoinkin - Sannin terveystarkit on tehty, iloisin tuloksin.

Polvet 0/0.
Sydämessä ei sivuääniä (ei ultrattu).
Selässä kaikki kunnossa.
Kyynärät 0/0.
Lonkat A/B.

Kennelliiton lausuntoja odotellaan, mutta näillä on hyvä lähteä liikkeelle. Colibrin eläinlääkärin mielestä toinen lonkaa on selkeä A. Toisen lonkan kohdalla vika oli löysyydessä, ei nivelrikkoa. "Jos kuvien tutkija on todella tarkalla tuulella, voi toinen lonkka palautua C:nä. Mutta minun mielestä se on selkeästi B." Toivotaan, että Kennellitossakin asia nähdään samalla tavalla.

Sannin isällä (Very Vigie Vamos A La Playa) on B:n lonkat, emällä (Little Life Truly Dreaming) C:n lonkat. Näiden tiedonmurusten pohjalta terveystarkkien tuloksiin saan olla enemmän kuin tyytyväinen.

Agilityrälläilykin voi nyt ottaa askeleen eteenpäin - rimojen nostot, keppien ja kontaktiesteiden treenaaminen toden teolla jne - kun terveys sen sallii.

Kynnet, kynnet.

Mulla on tullut joku kynsienleikkuuhärdelli tuon Sannin kanssa. Se antaa leikata kynnet oikein mallikkaasti, mutta tämä leikkajapa ei osaa enää hommaa mallikkaasti hoitaa?! Talttamainen kynsimalli ja kihartumaan lähtevät peukut, ja tadaa, soppa on Saanan päässä valmis. Onneksi homma hoituu eläinkliniikalla hoitajalta kuin vettä vaan.

Tänään taas huristelin Sannin kanssa Karvakamuja kohti ja ihanan Lauran hoitopöydälle. Ovesta kun päästiin sisälle, odotussohvalla odotteli omistaja sakemanninsa kanssa. Onneksi Sanni kulkee ovista vain luvan kanssa, joten ehdin reagoida ajoissa. Saku karjahteli, mutta Sanni malttoi yhden pöhähdyksen jälkeen keskittyä maailman parhaaseen Dentastickiin ja pääsi häntä heiluen hoitohuoneeseen. Erävoitto! Remmirähjä on sen verran hyvin taltutettu, että tuon kanssa voi kulkea jo melko mukavasti paikassa jos toisessa.

Itse operaatio oli ja meni ongelmitta. Sitten pylly heiluen ja suurin piirtein kärrynpyöriä heitellen sai iloita, kun 'olin niiiiin taitava tyttö, enkö ollutkin?'.

Pieniä ne on ilot elämässä. Eläinlääkärissäkin kun voi olla ihan supermukavaa, molemmilla.

Ensi viikolla sitten koko kööri autoon ja rokotukset kuntoon!

Pusspuss!

Kamalan reipasta. Päivitystahti hipoo pilviä!

Vaan ei meille kuulu mitään kovin ihmeellistä. Ollaan muutettu uuteen kotiin, ja arki odottelee uomiinsa asettumista. Uusi koti on hyvinkin eläinystävällinen. Pläntti omaa pihaa, ja metsään pääsee heti parkkipaikan takaa.

Torstaina aloitellaan taas agihommia sannin kanssa. Varailin vuoroja kaksi per viikko, ja innolla odotan. Maaliskuussa sitten ohjattuihin treeneihin, Heiluvan Hännän kurssille.

Kisumiu'uille pitää varata ell-aika Felinaan. Päästään tarkistamaan Calicin tilanne. Epäilen, että siirin suussa on jotain uutta häikkää. Ei näytä sen kummemmalta kuin ennen, mutta ei se koskaan hyvältä ole näyttänyt. Yksi hammashan jouduttiin poistamaan tuossa syksymmällä. Juuria hampaassa ei enää ollut, ja pinseteillä ell sen nykäisi pois. Hengityksen haju on melko hurja, mikä ei sekään kyllä ole entisestä poikkeavaa.

Ja hei, sannilla ei oo enää karvaa!

Synttärityttö

Meidän rakas vauva täytti viime viikolla kokonaisen vuoden. Iki-ihana piipertäjä on kasvanut pikkiriikkisestä kullanmurusta vähän isommaksi kullanmuruksi, ja sulattaa sydämet joka päivä uudelleen. Kovin ollaan kiitollisia ja onnellisia, että Vilma meidän elämään ollaan saatu. Mamman oma kulta <3

Vanhoja kuvia selatessa meinasi kyynel nousta silmään. Niin paljon kaikkea ihanaa ollaan saatu tämän vajaan vuoden kestäneen yhteiselon aikana kokea, ja toivotaan vuosia vielä roppakaupalla lisää!

Vuosipäivän kunniaksi ulkoiltiin ihan Vilman mielen mukaan, ja niin pitkään kuin neiti itse jaksoi. Käytiin kiertämässä meren rannassa, ihmettelemässä vettä ja eläimiä. Sorsat ja lokitkin jättivät neidon tällä kertaa rauhaan, ja Vilma sai tuijotella rauhassa rannalta lintujen menoa.

Kaiken kaikkiaan ulkoilu oli onnistunut, ja jokaiselle osapuolelle iloa tuova. Tunnin jälkeen neiti alkoi jo hengästyä kaikesta hyppelystä ja ihmettelystä, minkä jälkeen otettiin suunta kotiin herkkuaterialle. Iltaruualla oli tarjolla broilerin filesuikaleita, ja menekki oli taattu.

Yksivuotispäivän lähenemisen kunniaksi edellispäivän eläinlääkärikäynti tosin oli kaikkea muuta entä onnistunut. Vilma, joka yleensä on kuin enkeli, oli käynnin syy mikä tahansa, päättikin näyttää itsestään ihan toisen puolen. Eläinlääkärin kissakokemattomuus näkyi kilometrin päähän, ja senhän Vilma vaistosi. Niinpä loppuvaiheessa jo pelkkä eläinlääkärin ääni sai tytön suhisemaan. Myös kynsiä ja hampaita meinattiin käyttää, jos ell meinasi tulla liian lähelle. Mamman sylistä neiti sitten huusi, eikä halunnut siitä hievahtaa suuntaan eikä toiseen. Mutta myös henkilökunta on ollut tähän kyseiseen lääkäriin enemmän kuin pettynyt. Kissatuntemus tuntuu olevan ihan käsittämättömän huonoa, eikä paikalta lähdetä kuin isompien kysymysmerkkien kanssa kuin sinne mentäessä.

Osaisiko joku ihana neuvoa meille, mistä me löydettäisiin hyvä kissalääkäri? Felinassa tosiaan ennen käytiin, ja siellä asiansa osaaviin lääkäreihin törmättiin. Nyt kun asuinpaikka on vaihtunut Kampista Vuosaareen, niin matka tuntuu liian pitkältä, ainakin silloin kun on kyse ihan perusasioista.

Klamydiatestiin menevä vanupuikko oli hukkunut postissa, uudet ovat lähteneet matkaan. Vilman silmät vuotavat edelleen jonkin verran, mutta suurempana huolena on tuohon korvien alle ilmestyneet "ruvet". Näistä(kään) ei eläinlääkäri osannut sanoa oikein mitään, mutta mukaan saatiin voidetta. Jos tilanne ei ala helpottamaan pikkuhiljaa tuolla rasvalla, niin soitetaan suosiolla Felinaan ja käydään asiantuntijalta asiasta kyselemässä. Toinen puoli naamasta näyttää jo hyvältä, mutta toisesta en menisi ihan takuuseen. Rupi on nyt kuitenkin irronnut, ja pidetään sormet ja hännät ristissä, ettei uusia ilmaannu!

Ulkoillako vai eikö, kas siinä pulma..

Meidän neitokaisten elämä sujuu suurilta osin samoilla linjoilla kuin ennenkin. Laiskutusta ilmassa lähinnä henkilökunnan osalta - lähestyvän kesäloman odotetaan tuovan tähän muutos, joka mitä luultavimmin on myös tyttöjen mieleen.

Tyttöjen silmät on vuotaneet enemmän tai vähemmän jo jonkin aikaa. Käytiin eläinlääkärillä tarkastuksella, ja saatiin mukaan silmätipat. Niitä on nyt tiputeltu molempien silmiin neljästi päivässä kymmenen päivän ajan. Vilmalla silmät rähmii edelleen, eli kaikki se mukavuus taisi lopulta olla melko turhaa. Eläinlääkäri otti Siirin nielusta näytteen, joka lähetettiin maailmalle tutkittavaksi. Tuloksia on odoteltu pian kahden viikon ajan, ja alkuviikosta lupasivat asian selviävän. Klamydiaa lääkäri ajatteli yhdeksi mahdolliseksi tulehduksen aiheuttajaksi. Ainoana ulospäin näkyvänä oireena tosin vain silmien rähmiminen, mikä sekin mennyt aika on-off linjalla. Mutta odotellaan nyt tulokset, ja ihmetellään vasta sitten lisää.

Kesä ja kärpäset houkuttavat Vilmaa ulos, ja sinnehän pitäisi päästä aina, kun joku tekee edes jotain ulkoiluun viittaavaa liikettä eteisessä. Vakaana tarkoituksena on ollut totuttaa myös Siiri ulkoilun kiehtovaan maailmaan, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet melko laihoja.

 

Meidän taloyhtiön sisäpihalle Siirin kanssa on ihan toivotonta lähteä edes yrittämään. Pihan on yleensä täynnä lapsia, jotka eivät malta olla kiljumatta ja tunkematta liian lähelle. Vilma kestää lähentelyt uskomattoman reippaasti. Yksi tai kaksi lasta ei haittaa mitään. Mutta sitten kun ne käyvät hakemassa seurakseen koko naapuruston (yhtenäkin päivänä saldo taisi nousta jonnekin viidentoista kieppeille), meille tulee liukas lähtö kohti rappukäytävää. Eihän se Vilma vielä silloinkaan minnekään lähtisi, vaan henkilökunnan on pakko laittaa kapuloita rattaisiin. Oli neiti miten supersosiaalinen ja ulkoilua rakastava tahansa. Ja kun Siiriä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa supersosiaaliseksi (Mamma ja iskä tosin on ihan asia erikseen, niitä rakastetaan ja sosialisoidaan minkä ikinä ehditään!) ja ulkoiluista nauttivaksi, on parempi jäädä sisälle.

Niin henkilökunta sitten pakkasi hovikuljetettavat autoon, ja suunnisti läheiselle nurmikkoläiskälle nauttimaan rauhallisesta kesäpäivästä. Vilma oli tapansa mukaan onnesta soikeana, ja jahtasi pikkuöttiäisiä välittämättä mistään. (Kunnes iso ilkeä lokki tuli, ja yritti pommittaa. Ja pommin mennessä ohi yritti hyökätä kimppuun. Se siitä onnesta soikeana olemisesta, ja eikun kotia kohti.)

Siiri tarkkaili ulkoilmaa turvallisesti kopastaan, kunnes viimein uskalsi käydä haistelemassa menoa - tiukasti maahan liimautuneena ja Vilman perässä kipittäen. Ennen lokkiepisodia neiti oli jo puikahtanut takaisin koppaansa turvaan.

Eilen sitten suunnattiin iskän tädin luo kukkia kastelemaan, ja päätettiin harjoitella melkein-ulkoilua lasitetulla terassilla oman perheen voimin.

Kaikki sujui hienosti, kun ylimääräisiä ihmisiä ja ääniä ei näkynyt eikä kuulunut.

Pari kiljuvaa poikaa kauempana herätti molempien huomion. Mutta touhuja jatkettiin hyvillä mielin. Kunnes joku pappa käveli hitaasti, hiljaa ja melkein huomaamatta ohi, noin kahden metrin päässä lasituksesta. Silloin Siiri ei enää ymmärtänytkään, mitä oikein tapahtuu. Lopputuloksena piilopaikka ämpäristä..

Sieltä mamma nappasi pelkäävän Siiri-neidin syliin ja sisälle turvaan. Normaalisti ei-rakastettava koppa oli pappa-hyökkäyksen jälkeen ihana ja turvallinen vaihtoehto, jonka suojissa kotimatka sujui mallikkaasti.

Valjaiden olemassaolosta Siirin ulkoiluhaluttomuutta ei voida syyttää. Niihin on totuteltu sisätiloissa, eikä niiden päälle pukeminen haittaa menoa suuntaan eikä toiseen. Mitä te viisaammat olette mieltä - kannattaako meidän vielä yrittää, vai onko yksinkertaisesti uskottava, ettei Siiriä ole tehty valjastelijakissaksi? Pidetäänkö me ulkoilut Vilman yksinoikeutena, ja touhutaan Siirin kanssa sisätiloissa jotain muita ikiomia juttuja?

Viikonlopun kuulumiset

Meillä on sitten edellispäivityksen ehtinyt Viipun kanssa tapahtua monenlaista. Kuinkas muutenkaan, kun kyseessä on aikamoinen energiapakkaus! Tällä kertaa mennään kuvakavalkaadin kautta läpi nämä muutamat päivät.

Steriloinnin jälkeen neitillä on vauhtia riittänyt, etenkin leikkausta seuraavana päivänä. Tyttö huiteli menemään ilman mitään tietoakaan edellisestä päivästä, vaikka kuinka yritettiin rauhoittaa menoa. Mutta minkäs teet, kun neiti kimpoilee pitkin seiniä tylsistyneenä, kun kukaan ei edes leikitä.

Riehunnan (vai minkä lie) tuloksena kuitenkin liimalappuun alkoin valua haavasta nestettä. Kudosnesteeksi arveltiin, mutta kun normaaliudesta ei oltu varmoja, otettiin suunnaksi Viikki ja päivystävä ell. Vilma onnellisena hyppäsi kopan kyytin, ja matkusti automatkan mukisematta. Kaikki reissut on edelleen ihan hirmu kivoja, vaikka edellispäivän reissulla päätyikin ehkä vähän ikävämpään leikkaus-tilanteeseen.

Eläinlääkäri otti liimalapun pois haavan päältä, ja päättikin sitten, ettei sitä tarvi takaisin laittaa. Lapun poisto kun ei mitään juhlaa ollut (ensimmäistä kertaa Vilman näin ihmistäkin läpsivän, että lopettaisi jo. Kynsiä ei silti havaittu esillä oleviksi.), ja haava oli tosi hyvän näköinen. Kuva otettu kotiin palatessa, eikä siitä nyt kovin hyvin selvää saa. Mutta nätti jälki oli, ei mitään merkkiä märkimisestä tai haavan avautumisesta. Sukkapukua pidettiin laastari haavan päällä vielä seuraavanakin päivänä, mutta ei tyttö kovin paljoa ole haavaa kohtaan kiinnostusta näyttänyt. Kaikki hyvin siis tällä hetkellä, toivotaan, että suunta pysyykin samana.

Saatiin me myös postissa ihka ensimmäinen Zooplussan tilaus. Laatikko oli ihanan iso pikkukisun leikittäväksi.

Sisältö oli aika pitkälle tuossa. (Ruuista yhdet herkkunapit kuvasta puuttuu.) Vähän hankala on Vilmalle ollut löytää kelpaavaa märkäruokaa - yhtenä päivänä joku on suurinta herkkua, kun taas toisena se ei maistukaan oikein millekään. Päädyttiin nyt kuitenkin pariin hyväksi havaittuun, jotka toivottavasti jatkossakin maistuu.

Mutta se, mikä kiinnosti kaikkein eniten, oli uusi kantokoppa! Kokoamisvaiheessa Vilma oli tiiviisti mukana, milloin mitäkin reunaa haistelemassa.

Ja valmistuikin se viimein, niin pääsi sisälle asti haistelemaan. Koppien kanssa meillä ei ikinä ole ollut ongelmaa - nytkin Vilma saman tien meni koppaan sisälle ihmettelemään.

 

 

Ja lyhyiden haisteluiden jälkeen testi-makaamaan. Kopalla on kovasti kokoa pienen 3,2 kiloisen neidin ympärillä.

Vilman valinnaksi osoittautui kuitenkin ikioma rakas koppa, johon oli parempi mennä pötkölleen.

 

Vertailua varten vielä molemmat kopat vierekkäin. Uusi on kokoa xl, vanhempaa kyllä huomattavasti isompi. Meidän uudesta neidistä kun kaiken järjen mukaan pitäisi kasvaa isompi pikkukisu, ja voihan tuo Vilmakin tuosta vielä innostua ja ottaa kasvupyrähdyksen. Ja ainaki ensialkuun varmaan mahtuvat molemmat samaan koppaankin, ainakin fyysisen koon perusteella ;) Reissukissaksi pitäisi uusikin totuttaa, kun kuljetaan aika-ajoin pohjoiseen asti monen tunnin junamatkoja. Toivotaan, että totuttaminen sujuu edes puolet yhtä helposti kuin Vilma-neidillä!

Uudesta vauvasta emme ole edelleenkään nähneet kuvia lukuunottamatta karvaakaan. Täytyy odottaa vielä lauantaihin asti, niin sitten viimein! Ei malttaisi, ei millään. Mutta sitten sen lauantain jälkeen ei olekaan enää kuin pieni hassu hetki, että saadaan karvakaveri kotiin asti. Toivottavasti ollaan osattu varautua sitten tarvittavalla tavalla, ja muistettu hankkia kaikki tarpeellinen. Vinkkejä kyllä otetaan mielellään vastaan :)

Vielä lopuksi vielä SUURI KIITOS Pilville ja Pikkikselle ihanasta yllätyspaketista, joka postista haettiin lauantaina. Me tykätään :)

Pitkä perjantai

 

Neiti riehuräyhä on ihan rakastunut yhteen kepin päässä heiluvaan kilisevään palloon, josta löytyy myös yksi höyhen.

 

Neiti kyllä tietää, missä lelu piileskelee silloin, kun ei oo leikkiaika. Ja vaativalla maukumisella sekä laatikon raapimisella tietää saavansa leikkikaverin.

Leikkihetkiä odotellaan innolla. Suoraa ulkoa tullessa huiska täytyy kaivaa esiin. (Eikä typsyä muuten vaivaa valjaiden olemassaolo lainkaan. Mihin nuorena tottuu..?)

Tänään kuitenkin hain Felinasta kotiin ei-niin-riehuvaisen tyttösen. Sterilointi siis suoritettu, ja ainakin toistaiseksi kaikki mennyt oikein hyvin. Muutaman tunnin neiti vain köllötteli, pupillit suurina makasi sylissä ja ihmetteli, mitä täällä oikein tapahtuu.

Mutta sitten kun vauhtia alkoin löytymään, Vilma huomasi miten se pirun sukka haittaa tätä elämistä! Riehumalla ja repimällä se hyvin puikahti kokovartalokääreestä vaippamalliksi. Ollaan sitä välillä laitettu takaisin paikalleen, mutta repiminen alkaa saman tien. Katsotaan nyt, saadaanko sitä ollenkaan pysymään päällä. Toistaiseksi Vilma on kyllä antanut haavan päällä olevan siteen olla melko rauhassa, ja keskittynyt pesemään näkyviä osiaan.

Eläinlääkärissä tutkittiin myös sydäntä - ultraus, jotta tiedetään, missä mennään. Taidetaan kummiskin keskittyä huomenna asiasta kertomiseen tarkemmin. Tänään meitä väsyttää. Jokaista. Yöllä heräsin neidille antamaan ruuan, ja huolehtimaan sen myös tarjolta pois. Sittenhän ei vauhti-Viipu antanutkaan kenenkään hetkeen nukkua, ja tämä perjantaipäivä onkin menty nukkumattoman yön koomassa.

Huomenna taidetaan saada myös uuden vauvan kuvia näytille. Se on pienen ensitapaaminen edessä! On tätä odotettukin :)

Jouluajan viipotusta

Niin sitä on joulusta selvitty, vaikka lomailu ja pyhät jatkuu yhä edelleen. Ollaan maalla pyöritty jo yli viikko, ja vielä ollaan muutamaa päivää vaille valmiita siirtymään kotioloihin takaisin. Pikkuprinsessan ristiäiset odotellaan vielä, ja sitten pääsee Vilmakin takaisin omaan kotiin ja tuttuihin touhuihin. Hienosti Vilmakin mummolassa tuntuu kyllä viihtyvän, kun on tilaa missä temmeltää, ja monia lämpimiä sylejä.

Joulukuusi sai ensitapaamisen jälkeen olla yllättävän rauhassa palloineen kaikkineen. Lähinnä kuusen alusta toimi hyvänä väijymispaikkana, ja kuusen jalan vesi kiinnosti enemmän kuin kiiltävät koristeet ja ohut runko. Kunnes sitten jossakin vaiheessa neito huomasi ettei siitä piilopaikasta ollutkaan mihinkään, vaan ne pallot ja se runko oliki vaikka kuinka paljon kivemmat. Onneksi valvovat silmät oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa, eikä suurempaa vahinkoa ehtiny sattumaan.

Joulupukki toi Viipulle sen jo mainitun uuden villapaidan kovan pakkasen ja viiman ulkoiluja varten. Testikäyttö on tehty pariin kertaan, ja kuten kai jo mainittu, liikkuminen sujui paidankin kanssa, vaikkei ihan niin mukavasti. Ilme taitaa kertoa kaiken parhaasta lahjasta ikinä. Lisäksi pukki oli kantanut mukanaan ison kasan piipunrasseja, joita on ihana jahdata ja jyrsiä, sekä uudet valjaat (Jotka on sittenkin vielä liian isot. Lisäkiloja odotellessa.) ja felxin, joka helpottaa ulkoiluja huomattavasti (ensimmäiseksi ulkoiluavuksi ostettiin ihan vain hihna, jonka kanssa ulkoiluttajat itse menivät solmuun moneen kertaan).

Eikä sinne ulkoiluille aina päässyt edes mukaan, vaan piti ikkunan takaa kurkkia, että minne ne oikein katosi. Tälläkin reissulla neitoa kyllä pyydettiin mukaan, mutta lämmin sohva vei voiton. Kunnes ovi meni meidän perässä kiinni, niin typsy oli kuulemma tullut ovelle istumaan ja naukumaan. Ikkunalaudalta onneksi omat ihmiset bongattiin, ja naukumisen kanssa huudeltiin jo sisään.

Ikkunalauta oli hyvä paikka myös peli-iltojen seuraamiseen. Lämpö nousi kivasti patterista lämmittämään, eikä varmasti jäänyt paitsi mistään kivasta.

Kaikki riehumiset ja viipotukset tarvi rinnalleen paljon kissamaista loikoilua lämpimässä kodissa. Ei meillä hassumpi joululoma ole ollut, päinvastoin. Pitäisiköhän meillekin seuraavaksi kodiksi jo hommata iso omakotitalo, jossa juoksutilaa olisi vaikka kymmenelle kissalle?

Yksi lääkärikäyntikin tosin on tähän lomaan mahdutettu. Päivystävälle eläinlääkärille soitettiin eilen illalla, kun Viipun takapää näytti olevan kovin kipeä, ja kurnuttavat äänet oli ihan jatkuvia. Mihinkään satuttamiseen ei osattu asiaa yhdistää, kun kokoajan ollaan oltu neidin kanssa kotona, eikä olla mitään poikkeavaa huomattu. Myös anaalirauhasia ehdittiin epäilemään, kun istuminen ei näyttänyt tulevan edes kyseeseen, ja kävelykin teki tiukkaa. Hyvin neiti antoi itesään tutkia, vaikka ei varmasti olo ollut paras mahdollinen. Kyljellä makaaminen ja tassujen sekä pepun nostelu sekä jatkuva kurina loppuivat onneksi yön ajaksi, päivystävä eläinlääkärikin kun oli yli sadan kilometrin päässä. Aamuherätyksen jälkeen kuitenkin otettiin asia taas uuteen harkintaan, kun kurina ja ihmisiä kohtaan annetut pitkät katseet vain jatkuivat. Onneksi löydettiin paikka vain puolen tunnin ajomatkan päästä, jossa lääkäritäti vähän tutki ja kyseli, ja tuli lopulta siihen tulokseen, että luultavasti on hännän juuresta Viipu itsensä satuttanut. Piikillä annettiin kipuliikettä, ja mukaan parit pillerit (Dolagis), joita nyt ainakin kolmen päivän ajan neidille syötetään. Toivotaan, että tästäkin vain säikähdyksellä selvittiin, ja Vilma voi jatkaa reippaana pienenä touhuamista niinkuin tähänkin saakka.

Viipun pikakuulumiset lomalöhöilyn keskeltä

Joulun ja lomien aikaan on viimein ollut aikaa istahtaa alas, ja käydä toistenkin kisujen eloa ja oloa seuraamassa. Viipulan eloa ollaan seurailtu hyvinkin tiiviisti, ja aina vain rakkaammaksi tuo neitokainen tuntuu käyvän. Missä ihmeessä sitä ollaan menossa vaikka viiden vuoden päästä ;)?

Giardia lääkittiin, ja sen jäljiltä ollaan nyt oikein hyvässä paikassa. Jäin kyllä vähän epäilemään, että olikohan nyt kyse edes nimenomaan giardiasta, vai oliko pentuvatsa vielä niin sekainen? Joka tapauksessa - vatsa on hyvässä kunnossa, ja ruokakin maistuu taas oikein hyvin ilman turhia nirsoiluja.

Lääkäriasioille jouduttiin kummiskin tuossa jokin aika sitten suuntaamaan taas, tällä kertaa sydänvian pelossa. Vilma hengästyi muutaman pallon hakemisen jälkeen ihan mahdottomasti, ja sydän takoi hurjaa tahtia. Hetkinen odoteltiin, jos tilanne tasaantuisi, vaan kun ei, niin neiti koppaan ja suunta kohti Felinaa. Siellä otettiin röntgen- ja ultrakuvia sekä verikoetta, joka taas lennätettiin Saksaan asti. Onneksi kaiken huolen jälkeen sydän todettiin terveeksi, ja saatiin huokaista helpotuksesta. Ehkä viikon verran Felinakäynnin jälkeen Vilma touhusikin taas ihan omana itsenään, ilman sen kummempia hengästymisiä ja sydämen hyppelyitä. Parempi kuitenkin, että kokeiden kautta asia varmistettu - ei tarvitse olla huolesta soikeana :)

Muuten meillä on elo ollut oikein mukavaa ja lämpöistä. Neiti kasvaa hurjaa vauhtia, vaikka pieni vielä onkin. Painoa viime punnituksella oli reilut 2,5 kiloa.

Naksuttelua on harjoiteltu vähän laiskemman puoleisesti, ihan kyllä Vilmasta riippumattomista syistä. Jotenkin vaan ei oo saanut aikaan mitään uutta ottaa opettelun kohteeksi. Istua Vilma osaa silloin, kun on saamassa ruokaa. Kipon paikan viereen istahdetaan, ja sitten tulee herkkuja. Highfivet läpsyvät oikein hienosti, ja sitä ollaankin muuten laiskan naksuttelun aikana treanattu suht ahkeraan. Tänään välipäiväostoksilta piti hakea uusi naksutin, kun toinen jäi kotiin joululomalle lähdettäessä. Ollaan Viipun kanssa koitettu nyt sitten ihan naksuttimen avulla harjoitella pöydältä alas hyppäämistä. (Kodin ulkopuolella kun ei jostain syystä saa kulkea pöydillä, ihme hommaa ;)) Jokseenkin epäileväinen olen nyt asian opettamisen suhteen, etten vain mene tekemään mitään vähemmän fiksuja asioita, jotka sitten vain hidastavat/vääristävät tuota oppimisprosessia. Kotiin kun jäi myös Kissan aktivointi-kirja, josta olen ensilukeman perusteella kovasti tykännyt. Selkeät ohjeet ainakin näin aloittelijalle on enemmän kuin tarpeen.

Mainitsemisen arvoista lienee tässä kohdassa vielä ruuhkajunassa matkustaminen Helsingistä pohjoiseen matkattaessa. Viipu suoriutui oikein mallikkaasti pitkästä joululomalle suuntaavasta matkasta, vaikka jokaiseen suuntaan katsoessa näkyi jonkinlaista karvatassua. Koirat taas aluksi vähän nostatti karvoja pystyyn, mutta hetken niitä katseltuaan neiti jo uskalsi reippaasti istua sylissä koirien katseiden alla, ja flexin avulla pieneksi rajatun alueen sisällä tutkiskella ymäristöä. Ensimmäistä kertaa pentukodista lähdön jälkeen Vilma näki myös toisen kissan (tätä itseasiassa onkin jo odoteltu). Kovasti toinen pieni kiinnosti, ja kopan raoista piti käydä kissakaveria ihmettelemässä. Jos se toinenkin vaan olisi ollut edes vähän kiinnostunut, niin kohtaaminen olisi voinut olla vähän antavampi sekä Viipulle että meille vierestä ihmettelijöille.

Kunhan viimein sitten kevään korvilla saadaan isompi koti, niin Viipulalle olis takoitus etsiä jostain uusi kissakaveri päiviä (toivottavasti :)) ilostuttamaan. Pian saadaan jo alkaa etsimään ja ihmettelemään niitä pieniä palleroita!

Ja hei, neiti sai joululahjaksi villapaidan, niin ei palelluta täällä pohjoisen pakkasissa. Ei se nyt ehkä ihan maailman paras keksintö Vilman mielestä ole, mutta pariin kertaan on paitaa testattu, ja jonkinlainen ulkoilu saatu aikaan. Ehkä se siitä jossain vaiheessa vielä muuttuu tykättävämmäksi :)

* * *

Tähän hätään meillä ei oo yhtä ainokaistakaan talvista valokuvaa tarjolla, mutta syksyisiä siitäkin edestä. Palataan joulumieliin kunhan koneelle siirtyvät :) Näissä Viipu on vielä aikalailla pieni (meille taitaa olla pieni vielä piitkän aikaa), kuukaudet menee kyllä ihan hirmuista vauhtia!

Syksyn esimmäisiä ulkoiluja, ja kiinnostavia ääniä pensaan takana.

 Hiirulin kanssa yksinleikit ei oo kivoja ollenkaan, mutta nyrkkeilysäkkinä toimii aika-ajoin vallan mainiosti.

 Saippuakupliin Vilma ei vieläkään uskalla edes koskea, vaikka ihan hurjan kiinnostavia ovatkin. Jostain saatuun ulkomaantuliaiseen on kuitenkin uskallettu ottaa ihan kosketustakin, vaikka vähän tahmealta tuntuukin.

Hihnan kanssa saa taiteilla, jos neidin päästää puuhun kiipeämään, mutta on se vaan niin kivaa!

Lääkettä ties millaista

Niin meillä sitten kummiskin edellisen Felina-reissun jälkeen päädyttiin siihen tulokseen, että lääkitys giardiaa varten otetaan käyttöön. Vaikkei testi sitä näyttänytkään, eläinlääkäri epäili, että giardia se kummiskin olisi, mikä Vilmuskaa kiusaa.

Lääkettä on monenlaista - maitohappobakteerivalmistetta nimeltä Probiocin, Trikozolia antibioottina, ja lisäksi vielä Axiluria. Oikea tehopakkaus lääkitystä, ja totta tosiaan sääliksi tahtoo käydä, kun lääkitsemistä täytyy päivän mittaan useamman kerran harjoittaa. Lääkekuurit on aloitettu nyt viisi päivää sitten, eli aletaan oleen jo melkolailla puolivälissä. Probiocinilla jatketaan sitten vielä pillereiden lopettamisen jälkeenkin, mutta tuon kanssa homma ole kovin tuskaista ollutkaan.

Koitettiin alkuun Easypillin kanssa saada tabletteja alas, mutta ensimmäisen "vahingon" jälkeen ei toivoakaan - edes pelkkä Easypill ilman tablettia ei kelvannut. Toisena vaihtoehtona murskattu tabletti ruuan sekaan - ruoka jäi syömättä. Eläinlääkärin opastuksen mukaan sitten toimittiin - kisua poskista kiinni, suu sormella auki, ja tabletti pukataan kurkkuun, jolloin se tulee nielaistua ihan automaatiisesti. Kurjan oloista touhua, mutta kestää vain pari sekuntia, eikä neiti (omista alkuajatuksista huolimatta) tunnu sitä panevan pahakseen. Saman tien jatketaan samaa sylivauva-kehruukone-meininkiä. Onneksi tosiaan enää muutaman päivän ajan, ja sitten voidaan taas palata normaaliin arkirytmiin.

Felinasta ollaan kyllä tykätty kovasti. Melkein nurkan takana kotoa katsottuna (vaikka neitiä matkaaminen ei vaivaakaan, vaan mielummin on yksi ihan ehdottomista suosikkipuuhista), osaavaa henkilökuntaa ja ystävällinen vastaanotto asiaan kuin asiaan. Hyvä valinta siis, mielellään suositellaan kyllä paikkaa jokaiselle pienelle karvakaverille!

Iso urakka on edelleen edessä kodin puunaamisen ja putsaamisen suhteen. Tänään on siis kuurin puoliväli menossa, ja on aika laittaa kloriitti toimintaan. Mattoja, pyyhkeitä ja peittoja on pesty pitkin viikkoa. Tänään edessä kylppärin puunaus, hiekkalaatikon kuuraus (Ja samalla hiekkamerkin vaihtaminen siihen paljon kehuttuun Öko plussaan. Hyviä tuloksia odotellaan saataviksi sormet ristissä :)), lattian ja kaiken muunkin tehopesu. Edelleen pientä päänvaivaa tuovat olohuoneen ison maton pesu (kemiallisen pesun hinta menee samoille linjoille uuden maton oston kanssa) sekä sohvan putsaaminen. Eiköhän me jotain keksitä, niin päästään tästä yhdellä kerralla.

Muuten neiti kasvaa ja voi hyvin. Painoa on tullut hyvin lisää - kuukauden takaisesesta 1,5 kilosta ollaan nyt päästy kahteen kiloon saakka. Perustarkastuksessa kaikki hyvin. Kovasti typsy sai eläinlääkäriltä kehuja reippaasta olemuksestaan ja hienossa kunnossa olevasta turkistaan.

Ainoa ongelmanpoikanen tuntuu nyt olevan neidin nirsoilu. Tähänkin liittyen eläinlääkäri giardiaa epäili, ja toivotaan, että hoidon jälkeen ruoka alkaa taas maistumaan entiseen tapaan. Ongelmaksi kuitenkin vaikuttaisi muodostuneen mielummin se nirsous, entä ruokahalun puute. Aiemmin neiti söi melkein mitä tahansa eteen tuotiin. Nyt näytää kuitenkin huolestuttavasti siltä, ettei oikein mitään kelpuuteta.

Raksut maistuvat kyllä. Samoin yhden kauppareissun ei-niin-hyvän-märkäruokavalikoiman tuloksena ostettu Whiskasin härkää kastikkeella (mmm-sarjasta), jota neiti tuntuu rakastavan. Sitä syödään, muuta märkää ei. Ollaan koitettu ettei anneta muuta, mutta sitten ollaan syömättä. Royal Caninin penturuoka ei ilmeisesti voisi vähempää kiinnostaa - pelkkä haistaminen riittää, sitten kuppi saa jäädä ihan oman onnensa nojaan. Sama reaktio monen muunkin kohdalla. Täytynee vain testailla erilaisia, tällä hetkellä tarjolla olleista kun ainoana hyväksi havaittuna on tosiaan tuo Whiskasin aikuisille kissoille tarkoitettu pussukka.

Aiempaan viitaten - Vilma tosiaan tuntuu rakastavan kaikkea matkaamista, oli suunta sitten minne ja millä tahansa. Kun koppa nostetaan nurkasta sängylle, ja sanotaan että nyt lähdetään, Vilma syöksyy kyytiin vauhdilla.

Nukkuakin kopassa on hyvä - tuttu ja turvallinen paikka muitten touhutessa lattianrajassa.

Päämäärään päästyä kopasta tullaan innolla pois, uutta ja ihmeellistä tutkimaan. Tuossa ehkä viikko takaperin Vilma pääsi ensimmäistä kertaa oikealle kyläilyreissulle. Suuntana oli iskän mummola, jonne huristeltiin autolla. Sylissä neiti ihmetteli maisemia ja menoja, ja siihen sitten nukahtikin auton mukavaan hurinaan. Uusia ihmisiä ei ole vielä hoksattu alkaa pelkäämään, vaan reippaasti touhutaan jokaisen kyläilijän läsnäollessa. Hienosti on pentue siellä ihan ensimmäisessä kodissa tottunut ääniin ja ihmisiin, mikäs sen helpompaa meille pysyvän kodin tarjoajille :)

Ilon aiheita

Ulostenäyte vietiin Felinaan tutkittavaksi - giardiaa ei näytteestä löytynyt. Seuraavaksi purkki matkasi Saksaan, jossa tutkittiin tavallisimmat suolistobakteerit - mitään ei löytynyt. Hyvä näin! Vilman vatsa onkin alkanut voimaan piirun (tai ehkä jopa kahden) verran paremmin. Edelleen vatsa on osittain löysällä, mutta suunta on jo parempi. Ilmeisesti neidillä vain on herkkä vatsa, joka vaatii ehkä tietynlaista ruokavaliota. Ollaan ensi viikolla menossa käymään Felinassa näyttäytymässä, niin kuulostellaan samalla, jos eläinlääkäri neuvoisi oikeissa ruokavalinnoissa vähän tarkemmin.

Touhua ja ihmettelyä riittää, joskin ihmisväen mielikuvitus ei saa olla liian rajattua - kaikkea pitää touhuta ja koko ajan, muuten tulee tylsää. Ulkoilut on ihan ykkösjuttuna listalla. Ulkona rampataan meillä tiheään tahtiin, joskin ilman Vilmuskaa useamman kerran päivässä. Neiti on pääasiallisesti oppinut hienosti ymmärtämään, että jos ovelta nostetaan pois ja sanotaan ei, se tarkoittaa, että on jäätävä kiltisti istumaan ja katsomaan, kun muut menevät. Täällä ollaan oikein ylpeitä opin perille menosta :) Kun valjaat otetaan esiin, neiti tulee vähän kyyristellen viereen - valjaat saa kyllä laittaa päälle, kun se tarkoittaa ulos pääsyä, mutta ei se valjaiden pään läpi puikauttaminen ihan kamalan kivaa ole edelleenkään. Kun valjaat on saatu puikautettua paikalleen, ei niiden olemassaoloa enää edes huomata. Pitää päästä nopsaa ulos touhuamaan, eikä sieltä sitten sisälle tultais, vaikka miten pitkään on saatu ihmetellä.

Iloisia ollaan myös naksutinkoulutuksen tuloksista! Naksuttelu on aloitettu jonkin aikaa sitten. Nyt ollaan istumisen opettelussa jo hyvällä mallilla - istu-sanan merkitys on pikkuhiljaa sisäistetty, ja neiti tuntuu nauttivan naksutinpuuhasta oikein urakalla. Kuin myös tämä toinen osapuoli. Pienellä vaivalla isoja iloja!

Kuva ei ihan parasta mahdollista laatua ole, eikä neitikään ihan itsensä näköinen. Mutta katsokaan, näin hienosti jo osaan pyydettäessä istua!

Sunnuntaifiiliksissä

Meillä on tänään vietetty sunnuntaipäivää, eilen kun ei ehtinyt. Ollaan luettu sunnuntain Hesaria - yhdessä, kuinkas muutenkaan. Syöty rauhassa aamupalaa - mysli ja maito ois ollu NIIN herkkua, mutta kun ei mitään saa vaikka kuinka nätisti viereen tulee istumaan. Ulkoilemaan lähdettiin kakkoskodin pihalle, ja reviiriä laajennettiin ehkä 20 metriä aiempaa pidemmälle. Näkemistä ja kokemista on niin kamalan paljon tuolla tutullakin pläntillä, ettei malta liikkua yhtään sen kauemmaksi vielä.

Eiliset ulkoilut käytiin suorittamassa ykköskodin pihalla. Ja vaikka siellä ollaan oleiltu jo useampaan otteeseen, nyt vasta löytyi se oikea aarre - korkea rakennelma, jonne voi kiivetä ties miten nopeaa!

Katsokaas vaikka, oon näin korkealla!

Kisuneiti voi oikein hyvin - syömiset ja leikkimiset sujuvat vallan mainiosti, ja ulkoisestikin näytetään oikein hyvinvoivalta. Ainoa muutos on se, että vatsassa ei kaikki nyt taidakaan olla ihan niinkuin pitää. Kaasuja tuntuu olevan, ja haju on mitä melkoisin, ja välillä on vatsa melko löysällä. Lääkäristä on haettu purkki ulosteen keräämistä varten, ja muutaman päivän päästä saadaan viedä se tutkittavaksi. Toivotaan, ettei mistään ihmeellisestä ole kyse, vaan kaikki on kummiskin ihan kunnossa, ja selvitään vähällä. Peukkuja, jookos? :)

Kurjat napit

Eilinen ei ollutkaan se maailman tavallisin päivä pikku piipertäjälle. Päivän ulkoilu numero kaksi sujui jo huomattavasti kivuttomammin, tutkailtiin pihaa ja ympäristöä mielenkiinnolla tuulesta niin välittämättä. Kunnes pikkupojat juoksivat ohi tuulispäinä, ja tuli kamala hätä. Häntä ja selkä pörhöllä niinkin pelottavaa asiaa ihmeteltiin, mutta ihmetys meni ohi syliin ja turvalliseen sisätilaan päästessä. Ulkoilun lopuksi käytiin tekemässä kunnon shampoopesut. Aluksi vastustelu oli melkomoista, mutta jämäkkä ote niskasta sai neidin kiltisti asettumaan lavuaariin, ja nyt meillä onkin kotona puhtoisa pieni pallero.

Mutta herkkupussi unohtui pöydälle meidän hetkeksi kääntäessä selkämme, ja siitä se hetkittäinen ilo neidille oli auennut - nappi-pussi odotti meitä lattialla auki raavittuna, sisältö osittain neitokaisen mahassa. Herkkuretki ei kuitenkaan päätynyt kovinkaan kivalla tavalla - ensin huomattiin vatsan olevan kuin pallo, sitten hiekkalaatikko joutuikin kovaan käyttöön ripulin takia. Vettä tyttö joi ja joi ja joi, loppua ei meinannut tulla ollenkaan. Oksentamisen (piilopaikkoja löytyi monia, kun Vilma pelokkaana juoksi paikasta toiseen oksennuksien välillä) jälkeen piti jo soittaa päivystykseen ohjeita kyselemään. Lupa tuli tarkkailla tilannetta, ja vaivan jatkuessa tuoda tyttö näytille. Vähän meinasi jo huolettaa neitokaisen vointi, mutta onneksi selvittiin vain säikäyksellä. Pian pimpula oli jo oma vanha itsensä - leikki-iloa ja virtaa löytyi vaikka muille jakaa.

Herkkunapit löytyvät nyt roskiksesta. Ehkä ne kaupan hyllyt seuraavaa kertaa varten antavat tarjolle jotain oikeasti kissalle sopivaa. Toista kertaa ei osteta herkkunappeja vain sen vuoksi, että ne on kissoille tarkoitettu, vaan luetaan takaosan tekstit huolella. Maidot ja suolat saa jäädä pusseihin - etsitään meille jotain oikeasti terveellistä herkkua.