tiistai 28. tammikuuta 2014

11kuinen.

11 kuukautta. Ajan kulu on melko käsittämätöntä, kun kolkutellaan jo vuoden rajapyykkiä. PP on edelleen pentu, aika-ajoin hyvin teinimäinen ja suurilta osin ihan kakara. Ihana pieni touhupallero, jolla riittää virtaa vaikka maailman tappiin saakka.


Strategiset mitat: 39 cm ja 7,3 kg.

Se hakee keppiä/lelua/mitä tahansa hurjalla draivilla niin pitkään kuin joku heittää. Repii lelua mahdottomalla voimalla niin kauan kuin joku repii kaverina. Jos kukaan ei leiki, PP leikkii itsekseen. Ja hajoittaa mielellään melkeinpä kaiken vastaan tulevan. Leluja heitetään sitä mukaa roskiin kun niitä tuhotaan.



Tuhoaa se myös muuta kuin leluja. Paljon muuta. Jotta vältyttäisiin listojen, täkkien ja tyynyjen, sohvanpäällisten ym rikkomiselta, aamuaktivointeja on alettu maksimoimaan. Toistaiseksi tulos on ollut positiivinen, toivotaan että se pysyy.

Oman vuoron odottaminen tekemättä mitään on hirveää. Hiljaa odottaminen onnistuu tällä hetkellä melkeinpä ainoastaan tekemällä jotain. Tämän hetken lempijuttu on maahanmeno ja leualla maan koskettaminen. (Kesto leukakosketukselle on vielä hakusessa. Nyt se vispaa päätään vieterin lailla.)

Monilta osin se kuitenkin on osoittanut omaavansa jo vähän enemmän kärsivällisyyttä. Paikkamakuut ja -istumiset arjessa on alkaneet sujumaan jo suht kivasti. Malttaa odottaa paikallaan jopa silloin, kun menen kotona nurkan taakse huikkaamaan vapautussanan. Usein pysyy paikallaan, vaikka vierellä tapahtuu kummia. Tähän olen erityisen tyytyväinen - joku saattaa muistaa missä tilanteessa oltiin vielä hetki sitten. Vaikka tämä on vielä lapsen kengissä, niin ollaan silti edistytty.

PP on ollut kaikkea sitä mitä toivottiin, ellei enemmänkin. Se on arjessa helppo koira, syttyy sekunnissa ja jaksaa toistoja. Oppii nopeasti. On huimapäinen ja jos jotain säikähtää, palautuu nopeasti. On itsenäinen, mutta ei liikaa. Toivotaan, että kaikki tämä pysyy kun ikää tulee mittariin lisää.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Tattarisuolla vol. 2.

Eiliset tokotreenit Tattarisuolla on vedetty suht kunnialla läpi. Tai ainakin kunniakkaammin kuin edellisellä kerralla. Tällä kerralla mulla oli muutama etu puolellani.

A) Tiesin mihin varautua. Ei lähdetty treeneihin niin kuin normitreeneihin, vaan alusta asti hiljaisuudesta palkkaamalla ja pysymällä oikeassa osassa hallia. Tauolla mentiin suosiolla ulos. Hallissa ollessa tehtiin jollain tasolla koko ajan hommia.

B) Jossain vaiheessa lämmityslaite alkoi surisemaan, eikä muuten ollut hiljainen. Peitti aika kivasti osan aksakentän äänistä.

C) Agilityradalla taisi olla vain yksi putki, ja sekin jossain vähän keskenpänä, joten putkirallin ääni pysyi vähän siedettävämpänä.

Treenien tavoite - PP pystyy keskittymään sillä tasolla, että saadaan tehtyä edes jotain - toteutui. Mentiin helpon kautta, mutta kuitenkin mentiin.

Tunnaria treenattiin ensimmäistä kertaa. Täytyy keskittyä siihen, että palkkaa nimenomaan nenän käytöstä, ei noudosta. Sillä Paavohan kyllä noutaa, keskittyminen ja rauhassa tekeminen on se mitä täytyy treenata. Mukavasti tunnaritreeni lähti liikkeelle, "piilotettukin" kapula löytyi nenää käyttämällä. Viikon omatoimisena kotiläksynä valitsin meille tunnarin kotitreeniä, jotta saadaan tarvittaessa seuraavalla kerralla auottua ongelmakohtia Jennin avustuksella.

Kaukokäskyjä ei lähdetty treenaamaan sen enempää. Paavo meinasi nostaa itsensä epäreiluakunmuutaksaa-kierroksille, eikä oikeastaan osannut enää edes istua. Palkkailin maahanmenosta ja siellä rauhassa pysymisestä.

Viimeisenä tehtiin pari vauhtiluoksetuloa ihan alkeistasolla, mikä oli meille tuolla häiriötasolla paras vaihtoehto. Jenni piti PPn paikallaan, juoksin itse kauimmaiseen nurkkaan ja hetsasin lelulla samalla kutsuen Paavon luokse. Ei siis mitään kummempia vaatimuksia tällä kertaa, kunhan tuli luokse niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Pariin hienosti onnistuneeseen toistoon olikin hyvä päättää tämän kerran treeni.

Tavoite saavutettiin, keskittyminen pysyi paremmin kuin olin odottanut, saatiin onnistumisia eikä koira huutanut ollenkaan samaan malliin kuin viimeksi. Tyytyväisin mielin saatiin siirtyä rallattelemaan Noppiksen kanssa ja sitten kohti kotia.

Tosin en enää tämän kurssin jälkeen taida Paavolle tekopaikkaa varata, jos paikkana on Tattarisuo ja vieressä agilitytreenit. Vaikka näistä kerroista saadaankin loistavaa häiriötreeniä, niin olisi kiva päästä treenaamaan muutakin kuin alkeita, jotka muussa ympäristössä on sujuneet jo melko pitkän aikaa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Paavo ei arvosta.

Tokotreenit Tattarisuolla. Noppa-veikan kanssa kömyämistä ennen halliin menoa, mukavaa mieltä ja hyvä draivi.

Alkuun ruututreeniä, lähetys kuolleelle lelulle ja vapautus. Tykki toimi ja retuutti palkkaleluaan onnensa kukkuloilla. Tauolla muutama liikkeestä maahan ja vapautuksen odotus. Hienosti sujui. Maahan-istu-vaihtelua. Sujui tämäkin. Parit perusasennot. Vähän eteen mutta hurjan tiiviisti. Mahtavaa.

Sitten se tapahtui. Hoksaus. Viereisellä kentällä on agilitytreenit! Naks, ja pakka hajosi. Hetkeksi PP pystyi kasaamaan itsensä, malttoi syödä ja leikkiä. Mutta putki oli aivan aidan vieressä, toinen putki heti sen perään. Väliaidat oli ihan liian heppoiset. Alta olisi melkein mahtunut livahtamaan ja yli olisi voinut hypätä. Pari jäähyä ulkona, ja taas pystyi rauhoittumaan. Hetkeksi.

Loppuaika meni mamman sylissä itkien, ulvoen ja melkeinpä täristen. Muutaman sekunnin rauhallisia hetkiä, kunnes joku taas juoksi putkeen. Lattialle ei kannattanut edes yrittää mennä, ei puhettakaan minkään sortin keskittymisestä tai rauhoittumisesta.

Elämä on aivan liian epäreilua. Kun on täynnä tulta, tappuraa ja agilityrakkautta, ei kukaan voi olettaa pienen koiran pakan pysyvän kasassa tuollaisessa tilassa. Sääliksi kävi, niin oli kaveri epätoivoa täynnä.

Siinäpä meidän tämän vuoden toive ja tavoite Paavon kohdalla. Vaikka muut pääsee aksakentälle, Paavon täytyy ymmärtää että se ei välttämättä pääse. Sotasuunnitelma on lähteä kiertämään kisoja sivustaseuraajan roolissa. Palkata edes niistä sekunnin rauhoittumisista, jäähdytellä välillä ulkona ja yrittää uudelleen. Pahoittelut jo etukäteen kanssaeläjille.

Otetaan kaikki vinkit, neuvot, ajatukset ja huomiot kiitollisina vastaan!

Onneksi Jenni-kouluttaja lohdutti, että hänellä on ollut aivan samanlainen junnu. Joka nyt aikuisena pystyy vetämään tokokisat kunnialla läpi, vaikka viereisellä kentällä on agilitykisat. Kyllä mekin vielä joskus. Pienen pienin askelin. Ei meillä ole kiire mihinkään. Toinen on vielä pieni.

Ps. Kotiläksynä liikkeestä seiso. Vaikkei näillä puhein pystytä ensi sunnuntaina paljoa tekemään, voidaan me silti kotona treenata.

lauantai 11. tammikuuta 2014

PPn aksat ja joulumaan tunnelmaa.

 
Perjantai-iltana ehdin viimein kääntää auton keulan Ojankoon vievälle pomppuiselle tielle, kun avattiin Paavon kanssa treenikausi tälle vuodelle. Ollaan taidettu käydä hallilla viimeksi marraskuun alkupuolella, ja sen kyllä huomasi. Teini piippasi, kiljui ja kiskoi hihnassa. Saatiinpa hyvä (ja itseasiassa hyvin tuloksellinen) naksutintreeni hallia lähestyessä.

Ensimmäinen treenipätkä meni melkeinpä intoa purkaessa ja yksinkertaisista asioista onnistumisia hakiessa. Lähdössä odottamista, putkea, hyppyä ja malttia. Tauon jälkeen kakara hullaantui viereiseltä kentältä kuuluvista putkirallattelijoista, ja juoksi heikkopäisenä aidanviertä yrittäen paikallistaa agility-ystävänsä. Sain tilanteen onneksi pian rauhoitettua hurjalla lelun repimisellä ja paikkamakuutreenillä.

Toiseen pätkään kouluttaja ehdotti ottamaan neljän esteen pätkän, johon liitetään valssi.
Paikka-käsky ykkösen taakse, oma liike kohti putkea ja lähtölupa. Ja niinhän se meni. Odotti maltillisesti, syöksyi putkeen, luki valssin hienosti ja sujahti takaisin putkeen. Häröilytreeneille hieno lopetus. Alun katastrofaalinen keskittymisenpuute korvautui taas loistavalla keskittymisellä ja oikealla vireellä. Onneksi. Hieno kakara se on, vaikkei aina treenatessa siltä tunnu. Kouluttajaltakin PP sai lopuksi isot kehut itsensä kasaamisesta, hienosta keskittymisestä ja loistavasta tekemisestä.

Ps. Joulumuistoja (ja lunta <3) muutaman kuvan välityksellä, olkaa hyvät.