Kaksin välillä kaunihimpi.

Kesälomaretkellä. Kahdestaan Paavon kanssa. Ei sitä käy kieltäminen - yhden kanssa moni asia on mahdottoman paljon helpompaa.

Paavolle tarjoiltiin kahvia ja keksiä.

Nautittiin järvimaisemasta. Pala paratiisia.

Uitiin.

Koitettiin ottaa saippuakuplia kiinni.

Otettiin yhteiskuva Paavosta ja Tassusta. "Katopa ko ne on ihan samannäkösiä! Samanvärisiä, samanlainen naama ja pitkä kuono. Korvat on vaan erilaiset."

Käytiin suunnistamassa.

Leikittiin pisseillä.

Tutkittiin maailmaa.

Oltiin onnellisia uudesta Hurtan viilennysliivistä. Loisto-ostos ja viileitä suosituksia jokaiselle kuumuuden kanssa painivalle!

Matkattiin kotiin rättiväsyneinä mutta onnellisina. <3 Kaksin oli mukavaa ja helppoa, mutta kyllä paluu omaan laumaan ja kööriin lämmitti molempien mieltä kovasti.

Juna kulkee taas, kulkee, on sillä suunta tuonne pohjoiseen.

Ensimmäinen kesälomapäivä, ja kello soi neljältä. Viimeiset pakkaukset. Kiire. Jos ei 32-vuotiaana ole oppinut olemaan ajoissa, peli taitaa olla menetetty? Asemalle ehdittiin kuitenkin vartti ennen junan lähtöä - Paavolla oli aikaa tervehtiä muutamaa ihmistä ja merkata jokainen nurkka.

Vähän etukäteen mietitytti, miten turbokakara jaksaa junan tylsän tekemättömyyden, joten tekemistä täytyi ottaa mukaan. Pakkasin käsimatkatavaroihin naksuttimen, kosketusalustan ja metallikapulan. Just in case.

Junan lemmikkivaunu oli Tikkurulasta lähtiessä rauhallinen, ja meille oli kaiken lisäksi varattu päätypenkki, joten läpikulkua ei ollut. Käytävän toisella puolella oli leikattu bichon-herra, joka kiinnosti Paavoa kovasti. Vähän piti yrittää liehitellä, kunnes arvokas vanhaherra kertoi kauniisti ettei kiinnosta, ja kiipesi turvaan omistajansa syliin.

Ensikertalaisen junamatka alkoi yllättävän leppoisasti. Se asettui lepäämään, eikä hötkyillyt kun ei saanut siihen mahdollisuutta.

Valitsin meille sen nopeimman mahdollisen junan, mikä tarkoittaa vähäisiä ja pikaisia pysähdyksiä. Ensimmäinen stoppi oli Tampereella. Siellä ehdittiin piipahtamaan ulkona, tekemään pieni seuruupätkä, pari tosi vinoa perusasentoa ja muutama lampputolpan takaakierto.

Matka jatkui tiiviimmässä tunnelmassa, kun saatiin lisää koiraseuralaisia. Rauhallista edelleen, niin meillä kuin muillakin matkustajilla.

Lopulta koiria oli yhteensä kahdeksan, mikä on pieneen tilaan ahdettuna jo lähellä täyttä. Paavo pötkötteli, yritti lähteä kulkemaan, ja pötkötteli lisää kun ei päässyt toteuttamaan suuria retkisuunnitelmiaan.

Yksi ihana, 4-vuotias walesinspanielityttö Sanni, meinasi tosin sekoittaa Paavon rentoilupasmat. Istuivat omistajansa kanssa meitä edeltävällä penkkirivillä, ja se oli selvää rakkautta ensi silmäyksellä. (Kummako tuo, kun niin monta osatekijää osui yksiin yhden tietyn prinsessaystävän kanssa ;)) Milloin yrittivät kaivautua toistensa luo penkkien alta, milloin hiipivät käytävää pitkin. Muutama haukku kuului (about miljoonatuntisen matkan ainoat!), kun ei pystynyt eikä malttanut! Epää!

Lopulta laitoin Paavon häkkiin, missä se teki itselleen pedin ja nukkui kiltisti aina Ouluun asti.

Nyt me ollaan junassa nro 2. Kohta Kemissä.

Uskomattoman taitavasti pikkuäijä hoiti junamatkustamisen, vaikkei se koskaan ole lähijunailua pidemmälle päässyt. Olin varma, että se kiljuu ja pörrää, yrittää merkata joka paikan ja häiritsee toisia koiria jatkuvalla hösellyksellään. Mitä vielä.

Paavosta on kasvanut Iso Poika, ja se on jättänyt pahimmat pentuhöntöilyt taakseen. Näin se tunne vain vahvistuu päivä päivältä - pennunvalinta ei olisi paremmin voinut kohdalleen osua.

Mitä ikinä uskalsin toivoa mä sain sen.

Nyt meitä oottaa reilun viikon loma kaikkien rakkaitten kanssa. <3

Mökkihöperöt

Fiksut ja filmaattiset matkustajat. Automatkaa kertyi 800 kilometriä suuntaansa (yhteensä koko reissulla ajettiin noin 2000 kilometriä). Reippaasti molemmat karvakaverit jaksoivat möllöttää autossa, joskin Sannin rakkaus turvavyövaljaita kohtaan on melko vähäistä. Kevytmetallihäkkiä ei enää autossa käytetä, joten turvavyövaljaat täytyy hankkia myös Paavolle.

Sisäsiisteystreeniä. Automatkalla todettiin PP:n pidätyskyvyn olevan ilmiömäinen - mitä sitä taukopaikoilla pissaamaan, kun yhtä hyvin voi odottaa. Koko vajaan kahden viikon reissulla sattui yksi vahinko ja pissat lirahti paperille kun oltiin iskällä (kerrostaloasunto ilman pihaa) käymässä.

Uimassa. Ainoa mökkiloman lämmin päivä koettiin heti saapumista seuraavana päivänä. PP tuli ihmisten kanssa veteen sen enempää miettimättä, Sanni jäi tapansa mukaan rannalle odottamaan. Ihmiset kävivät muinakin päivinä tekemässä pikaisia uimapyrähdyksiä saunomisen välissä (kamalan kylmää vettä, +17'), mutta PP jäi Sannin kanssa rannalle odottamaan.

 

Mökkeily meni normaalipuuhissa ulkoillen, sääskiä tappaen, mölkkyä pelaten, saunoen, sukulaiskoirien kanssa pelmuten (PP ei taida enää olla niin kovin pieni, sillä juoksujaan aloittelevan Nirppu-neidin takapää kiehtoi jollain hyvin epäpentumaisella tavalla) ja olosta nauttien. Koiratkin nauttivat olostaan täysin siemauksin (Paavon ensimmäisten päivien vapaudenhuuma oli käsin kosketeltavaa, kun pentu hepuloi pitkin pihapiiriä kuin päätön kana), ja kissoilla oli kotona hyvät oltavat.

Pieni yllätys koettiin, kun Sanni hakeutui itse Paavon viereen nukkumaan. Ehkä pikkuveljestä vielä joskus tulee ihan hyvä unikaveri.

Lomalaiset

Kesälomalla on viimein aikaa istua koneen ääreen ja tehdä pieni blogipäivitys tekstin kera. Tämä viikko pyöritään vielä Vantaalla, mutta maanantaina suunnataan viimein kohti pohjoista ja Ylitornion mökkiä. Kissat jäävät kotiin hoitajan kanssa, mikä on kaksikolle ehdottomasti parempi ratkaisu. Muutama mökkiloma on kissojen kanssa vietetty, mutta eihän ne siellä viihdy. Ulkotarhakin rakennettiin edellisvuonna, mutta se oli auttamatta liian pieni, kuten oli mökkikin kaikkine kyläilijöineen. Saavat jäädä valloittamaan koko kodin neliöt, ja viihtyä kerrankin ilman koirakavereita, hyvässä hoidossa.

Kesäloma pyörähti käyntiin Oulun vieraiden vastaanottamisella, kun saatiin veli perheineen kylään. Tämä oli Paavon ensimmäinen ihan oikea ja pidempi lapsikontakti, kun 3- ja 5-vuotiaat viipyivät meillä kokonaisen viikonlopun. (Ensimmäinen kuva olohuoneen siskonpediltä iltavillin aikaan.) Vähän Paavo aluksi väisteli lapsia, ei tosin arastellen vaan ihmetellen. Mutta eihän pieni pentu voi kauaa väistellä pikkuihmisiä, joiden kanssa saa leikkiä leluilla niin pitkään kuin jaksaa. 3v neidin lämpimässä ja hellässä halauksessakin Paavo malttoi istua kuin rauahallinen pentu konsanaan. Sannin lapsirakkaus sen sijaan oli tavalliseen tapaan alusta asti ylitsevuotavaa, ja melkoista rallia täällä viikonlopun ajan vedettiinkin.

Paavo on loman kunniaksi päässyt myös ensimmäiselle bussimatkalleen, vihdoinkin. Onneksi auto on melkein-käyttökiellossa, niin saatiin bussiin tutustuminenkin hoidettua. Nappasin Paavon mukaan, ja köröteltiin Hakaniemeen asti ihmisystäviä tapaamaan. Matka sujui kuin vanhalla tekijällä - sylissä maisemia ja ihmisiä katsellen ja lopulta nuokkuen. Hyppäsin bussista Hämeentiellä, josta käveltiin kohti kauppahallia. Paavo oli ensimmäistä kertaa näin vilkasliikenteisessä paikassa, mutta kulki kävelijöiden, pyöräilijöiden, koirien, autojen ja bussien seassa kuin kotonaan. Kauppatorin kulmalla oli iso ja huutava lokkilauma, jota pentu säikähti. Mutta niin säikähti omistajakin, joten en ihmettele pennunkaan reaktiota. (Linnut ON pelottavia.)

Ihmiset tervehtivät pentua, ehdottelivat roduksi mini-lassieta, australianpaimenkoiraa ja collieta. Ainoakaan tuntematon jututtaja ei ole tunnistanut Paavoa shetlanninlammaskoiraksi, vaan ylläolevien lisäksi on veikattu myös bordercollieta. Jostain syystä australianpaimenkoira on saanut tähän mennessä eniten kannatusta. Reippaasti ja kohteliaasti pentu käy tervehtimässä uudet ihmiset häntää heiluttaen, kunnes sekunnin päästä kiinnostuu jostain uudesta asiasta.

 

Eilen päästiin jo toiselle bussimatkalle (Tällä kertaa Paavo oli matkan ajan lattialla, matkusti sielläkin kuin vanha tekijä.), kun lähdettiin tapaamaan ihanaa Noppa-veljeä. Jälleennäkemisen riemu oli suuri, ja touhua riitti. Hurjia pikkupaimenia tallentui kameralle, mutta ihanasti nuo keskenään viihtyvät. Yhtään ärähdystä tai murahdusta ei ole veljeksistä kuulunut minkään tapaamisen aikana.

Illalla oli Sannin oman ajan vuoro. Käytiin kävelyllä Tammiston Mustissa ja Mirrissä, kun Paavo jäi nukkumaan pentutreffiväsymystään kotiin. Niin hyvin kuin koirat yhdessä viihtyvätkin, oli Sannin ilo ylimmillään, kun pääsi reissuun ilman pikkuipanaa. Mustissa ja Mirrissä odotti vaaka, joka kahden viikon punnitustauon jälkeen näytti vähemmän kuin aikoihin - painoa on nyt 11.3 kiloa, mikä alkaa olemaan melko ihannelukema. Taianomaisesti kahdessa viikossa on pudonnut 300 g, mihin ollaan pyrittykin. Vielä piirun lähemmäs yhtätoista kiloa kun pääsee, niin ollaan tavoitteessa. Ja kuten tapoihin kuuluu, hyvästä tuloksesta saa palkaksi terveellisen (krhm..) herkkutikun. Maailmanomistajan elkein Sanni kulki reilunkahden kilometrin matkan kotiin tikku suussaan. Välillä pysähdyttiin sen verran, että sai rouskaista pienen palan herkkua, muuten matkanteko oli vauhdikasta, onnellista ja ylpeää.

Rakkain!

Kiekkohulina on haukannut niin ison ajasta, etten arjen pyörittämisen ohella ole oikein ehtinyt päivityksiä tehdä. Kerrotakoon nyt kuitenkin, että 11-viikkoismitat näytti 3,3 kiloa (+300g) ja ~28 senttiä (+1cm). Kuvat odottelee vielä siirtoa kamerassa.

Käytiin viime viikonloppuna Jumbon ihmettelemässä Jumbon hulinaa. Jii hoiti kauppakäynnin, kun jäin koirien kanssa odottamaan Kehä IIIn nurkille. Paavo otti kaiken ohikulkevan liikenteen rennosti vastaan. Ihmisiä käveli, pyöräili ja potkulautaili ohi, Kehä IIIn hulinassa kulki kovaäänisiä rekkoja ja moottoripyöriä - Paavo nukkui minun jaloissa. Superreipas poika!

Lelukori on valeltu Tabascolla, jotta pentu keskittyisi korin jyrsimisen sijasta leluihin. Kori tyhjennetään päivän aikan tehokkaasti, riepotellaan jokaista vuorotellen ja kylvetään sitten pitkin kämppää. Ihanin, rakkain ja kaikkein paras lelu oli kuitenkin saanut kunnian kulkeutua lelukoppaan säilöön (missä sitä ei jostain syystä normaalisti säilytetä..).

Mökkihöperöt

 Torstai-iltana kantokopat otettiin valmiiksi esille, ja yllättäen neiti Rakastan Matkustamista hyppäsi heti kyytiin.

Siiri malttoi olla reippaana avustajana pakkausten kasaamisessa > kun ruuat otetaan esille, ei voi muuta kuin pysyä lähietäisyydellä. Sannia ei touhutus paljoa hetkauttanut, vaan oli aikaa keskittyä olennaiseen.

Myös matkahiekkalaatikossa voi kulkea paikasta A paikkaan B, kunhan pääsee mukaan!

Määränpäässä Forssan mökillä meitä odotti ihmiskavereiden lisäksi Veera-kaveri. Vilma ei Veeruskaa paljoa ujostellut, joskaan ei lähikontaktiinkaan helpolla päästetty.

Lauantain kunniaksi Sanni pääsi nauttimaan ihanasta ilmasta vapaana touhuten, tietenkin ihanan Veera-kaverin kanssa.

Lenkkeilyn jälkeen rentouduttiin..

..jokainen omalla tyylillään.

Illalla Vilma löysi mökin katosta jotain erityisen kiinnostavaa.

Ihan omin avuin hyppy ylös ei onnistunut, apuvoimia onneksi löytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Siirikin tahtoo.

Siellä ollaan!

Ihana mökkireissu, ihanien enemmän ja vähemmän karvaisten kavereitten kanssa. Kiitos kaikille <3

Ulkoillako vai eikö, kas siinä pulma..

Meidän neitokaisten elämä sujuu suurilta osin samoilla linjoilla kuin ennenkin. Laiskutusta ilmassa lähinnä henkilökunnan osalta - lähestyvän kesäloman odotetaan tuovan tähän muutos, joka mitä luultavimmin on myös tyttöjen mieleen.

Tyttöjen silmät on vuotaneet enemmän tai vähemmän jo jonkin aikaa. Käytiin eläinlääkärillä tarkastuksella, ja saatiin mukaan silmätipat. Niitä on nyt tiputeltu molempien silmiin neljästi päivässä kymmenen päivän ajan. Vilmalla silmät rähmii edelleen, eli kaikki se mukavuus taisi lopulta olla melko turhaa. Eläinlääkäri otti Siirin nielusta näytteen, joka lähetettiin maailmalle tutkittavaksi. Tuloksia on odoteltu pian kahden viikon ajan, ja alkuviikosta lupasivat asian selviävän. Klamydiaa lääkäri ajatteli yhdeksi mahdolliseksi tulehduksen aiheuttajaksi. Ainoana ulospäin näkyvänä oireena tosin vain silmien rähmiminen, mikä sekin mennyt aika on-off linjalla. Mutta odotellaan nyt tulokset, ja ihmetellään vasta sitten lisää.

Kesä ja kärpäset houkuttavat Vilmaa ulos, ja sinnehän pitäisi päästä aina, kun joku tekee edes jotain ulkoiluun viittaavaa liikettä eteisessä. Vakaana tarkoituksena on ollut totuttaa myös Siiri ulkoilun kiehtovaan maailmaan, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet melko laihoja.

 

Meidän taloyhtiön sisäpihalle Siirin kanssa on ihan toivotonta lähteä edes yrittämään. Pihan on yleensä täynnä lapsia, jotka eivät malta olla kiljumatta ja tunkematta liian lähelle. Vilma kestää lähentelyt uskomattoman reippaasti. Yksi tai kaksi lasta ei haittaa mitään. Mutta sitten kun ne käyvät hakemassa seurakseen koko naapuruston (yhtenäkin päivänä saldo taisi nousta jonnekin viidentoista kieppeille), meille tulee liukas lähtö kohti rappukäytävää. Eihän se Vilma vielä silloinkaan minnekään lähtisi, vaan henkilökunnan on pakko laittaa kapuloita rattaisiin. Oli neiti miten supersosiaalinen ja ulkoilua rakastava tahansa. Ja kun Siiriä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa supersosiaaliseksi (Mamma ja iskä tosin on ihan asia erikseen, niitä rakastetaan ja sosialisoidaan minkä ikinä ehditään!) ja ulkoiluista nauttivaksi, on parempi jäädä sisälle.

Niin henkilökunta sitten pakkasi hovikuljetettavat autoon, ja suunnisti läheiselle nurmikkoläiskälle nauttimaan rauhallisesta kesäpäivästä. Vilma oli tapansa mukaan onnesta soikeana, ja jahtasi pikkuöttiäisiä välittämättä mistään. (Kunnes iso ilkeä lokki tuli, ja yritti pommittaa. Ja pommin mennessä ohi yritti hyökätä kimppuun. Se siitä onnesta soikeana olemisesta, ja eikun kotia kohti.)

Siiri tarkkaili ulkoilmaa turvallisesti kopastaan, kunnes viimein uskalsi käydä haistelemassa menoa - tiukasti maahan liimautuneena ja Vilman perässä kipittäen. Ennen lokkiepisodia neiti oli jo puikahtanut takaisin koppaansa turvaan.

Eilen sitten suunnattiin iskän tädin luo kukkia kastelemaan, ja päätettiin harjoitella melkein-ulkoilua lasitetulla terassilla oman perheen voimin.

Kaikki sujui hienosti, kun ylimääräisiä ihmisiä ja ääniä ei näkynyt eikä kuulunut.

Pari kiljuvaa poikaa kauempana herätti molempien huomion. Mutta touhuja jatkettiin hyvillä mielin. Kunnes joku pappa käveli hitaasti, hiljaa ja melkein huomaamatta ohi, noin kahden metrin päässä lasituksesta. Silloin Siiri ei enää ymmärtänytkään, mitä oikein tapahtuu. Lopputuloksena piilopaikka ämpäristä..

Sieltä mamma nappasi pelkäävän Siiri-neidin syliin ja sisälle turvaan. Normaalisti ei-rakastettava koppa oli pappa-hyökkäyksen jälkeen ihana ja turvallinen vaihtoehto, jonka suojissa kotimatka sujui mallikkaasti.

Valjaiden olemassaolosta Siirin ulkoiluhaluttomuutta ei voida syyttää. Niihin on totuteltu sisätiloissa, eikä niiden päälle pukeminen haittaa menoa suuntaan eikä toiseen. Mitä te viisaammat olette mieltä - kannattaako meidän vielä yrittää, vai onko yksinkertaisesti uskottava, ettei Siiriä ole tehty valjastelijakissaksi? Pidetäänkö me ulkoilut Vilman yksinoikeutena, ja touhutaan Siirin kanssa sisätiloissa jotain muita ikiomia juttuja?