Juna kulkee taas, kulkee, on sillä suunta tuonne pohjoiseen.

Ensimmäinen kesälomapäivä, ja kello soi neljältä. Viimeiset pakkaukset. Kiire. Jos ei 32-vuotiaana ole oppinut olemaan ajoissa, peli taitaa olla menetetty? Asemalle ehdittiin kuitenkin vartti ennen junan lähtöä - Paavolla oli aikaa tervehtiä muutamaa ihmistä ja merkata jokainen nurkka.

Vähän etukäteen mietitytti, miten turbokakara jaksaa junan tylsän tekemättömyyden, joten tekemistä täytyi ottaa mukaan. Pakkasin käsimatkatavaroihin naksuttimen, kosketusalustan ja metallikapulan. Just in case.

Junan lemmikkivaunu oli Tikkurulasta lähtiessä rauhallinen, ja meille oli kaiken lisäksi varattu päätypenkki, joten läpikulkua ei ollut. Käytävän toisella puolella oli leikattu bichon-herra, joka kiinnosti Paavoa kovasti. Vähän piti yrittää liehitellä, kunnes arvokas vanhaherra kertoi kauniisti ettei kiinnosta, ja kiipesi turvaan omistajansa syliin.

Ensikertalaisen junamatka alkoi yllättävän leppoisasti. Se asettui lepäämään, eikä hötkyillyt kun ei saanut siihen mahdollisuutta.

Valitsin meille sen nopeimman mahdollisen junan, mikä tarkoittaa vähäisiä ja pikaisia pysähdyksiä. Ensimmäinen stoppi oli Tampereella. Siellä ehdittiin piipahtamaan ulkona, tekemään pieni seuruupätkä, pari tosi vinoa perusasentoa ja muutama lampputolpan takaakierto.

Matka jatkui tiiviimmässä tunnelmassa, kun saatiin lisää koiraseuralaisia. Rauhallista edelleen, niin meillä kuin muillakin matkustajilla.

Lopulta koiria oli yhteensä kahdeksan, mikä on pieneen tilaan ahdettuna jo lähellä täyttä. Paavo pötkötteli, yritti lähteä kulkemaan, ja pötkötteli lisää kun ei päässyt toteuttamaan suuria retkisuunnitelmiaan.

Yksi ihana, 4-vuotias walesinspanielityttö Sanni, meinasi tosin sekoittaa Paavon rentoilupasmat. Istuivat omistajansa kanssa meitä edeltävällä penkkirivillä, ja se oli selvää rakkautta ensi silmäyksellä. (Kummako tuo, kun niin monta osatekijää osui yksiin yhden tietyn prinsessaystävän kanssa ;)) Milloin yrittivät kaivautua toistensa luo penkkien alta, milloin hiipivät käytävää pitkin. Muutama haukku kuului (about miljoonatuntisen matkan ainoat!), kun ei pystynyt eikä malttanut! Epää!

Lopulta laitoin Paavon häkkiin, missä se teki itselleen pedin ja nukkui kiltisti aina Ouluun asti.

Nyt me ollaan junassa nro 2. Kohta Kemissä.

Uskomattoman taitavasti pikkuäijä hoiti junamatkustamisen, vaikkei se koskaan ole lähijunailua pidemmälle päässyt. Olin varma, että se kiljuu ja pörrää, yrittää merkata joka paikan ja häiritsee toisia koiria jatkuvalla hösellyksellään. Mitä vielä.

Paavosta on kasvanut Iso Poika, ja se on jättänyt pahimmat pentuhöntöilyt taakseen. Näin se tunne vain vahvistuu päivä päivältä - pennunvalinta ei olisi paremmin voinut kohdalleen osua.

Mitä ikinä uskalsin toivoa mä sain sen.

Nyt meitä oottaa reilun viikon loma kaikkien rakkaitten kanssa. <3