Vahtihaukku. Sannilla on ikävä tapa järjestää konsertti ohi kulkevien ihmisten kunniaksi. Ja koska meidän koti on ensimmäisessä kerroksessa ja keittiön ikkunat ihan ulko-oven vieressä, niitä kulkijoita luonnollisesti riittää. Ei vartioi ikkunan takana ihmisiä odottamassa, mutta esimerkiksi olohuoneen sohvalta jos sattuu näkemään ylimääräisen varjon, pitää pöhistä. Ja parhaassa tapauksessa kajauttaa ilmoille lintukoiran sulosointuinen haukku, joka varmasti kuuluu ja kauas. Ollaan testattu huomioimattomuutta - ei toimi. Ollaan testattu kieltämistä - ei toimi. Herkut käteen ja hiljaisuudesta palkkaamalla ollaan päästy parhaisiin lopputuloksiin. Mutta vastaehdollistamisprojekti täytyisi laittaa käyntiin, jotta tästä ikävästä tavasta päästäisiin eroon. Onneksi tätä riehaantumista tapahtuu vain harvoin, mutta jokainen kerta on liikaa. Ovikellon ääni kuuluu samaan kastiin. Sille pitää huutaa aina ainakin vähän. Jos Sanni on nukkumassa ja herää ovikelloon - silloin konsertti on korvia hivelevä. Dentastickit, paikka-käsky ja kehuja taas palkaksi, niin sujuu jo huomattavasti paremmin. Eli vahtikoira ja varashälytin - check!
Koirien ohitukset. Arkuuttaan remmirähjäävästä pikkuneidistä on koulutuksella koulittu suht taitava ohittaja. Ns. normaaliohitukset sujuvat 99% kerroista hyvin. Kehu, kehu, kehu - palkkaa koiran ohi pääsyn jälkeen - kehu, kehu, kehu. Ulkoiluttajan vain täytyy olla tilanteen tasalla - ottaa koira kävelemään vierelle ajoissa, välttää kiristämästä hihnaa, huolehtia että koira pysyy kävelemässä jalan vierellä, pitää namit aina mukana, pysyä itse rauhallisena ja hoitaa ohitus niin, ettei koira tunne tarvetta ottaa ohjaita käsiinsä. Yllättävissä tilanteissa rähinää ilmenee vielä varmasti, mutta niistäkin selvitään jatkamalla matkaa määrätietoisesti eteenpäin, pikkukoiran saa kyllä liikkeelle niin, että konflikteilta vältytään. (Vielä tässäkään kohdassa en onnistunut säikäyttämään hoitajaehdokasta karkuun.)
Kovapäisyys. Tätä en itse näe huonoma piirteenä, mutta mainitsemisen arvoisena kylläkin. Tässä kohdassa ulkonäkö voi nimittäin pettää. Ulkopuolinen, ei rotuun kovinkaan paljoa tutustunut ihminen voi luultavasti kuvitella tämän tytön luonteen olevan jotain vallan päinvastaista, kuin se osa aikaa todellisuudesta on. Kun häntä heiluu suurimman osan ajasta ja (tätäkin hoitaja)ihmistä tervehditään pussailemalla ja kaksinkerroin solmuun menemällä, voi ensivaikutelma pettää. Sanni on kovapäinen, mahdollisuuksien mukaan omia polkujansa kulkeva ja hyvin monia asioita hyvin monta kertaa testaava iso koira pienessä paketissa. Jos antaa periksi, sen varmaati muistaa vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Periksi ei anneta ja asiat täytyy viedä loppuun asti. (Tästä asiasta juteltiinkin vähän pidempään ja hoitajakin ymmärsi, että kyse on maalaisjärjen ja oman auktoriteetin käytöstä. Vähän jo mietin, että kaatuukohan se tähän. Että olikohan odottanut lupsakampaa ja helpompaa tapausta kuitenkin.)
Sovittiin testihoitopäivästä alkuun, että näkisivät, miten yhteiselo sujuu. Perjantaina Sanni pääsikin Marikan luo siksi aikaa, kun käytiin katsomassa kiekkopeli. Onnellisena häntä heiluen lähti kävelylle, kun me kaarrettiin autolla pois, eikä kuulemma taakse tarvinut paljoa vilkuilla. Kerran oli tarkistanut minne me jäätiin, mutta siinä se. Hyvillä mielin jätin meidän pusukoneen hoitoon. Ja pelin älkeen haettiin onnellinen kakara kotiin. Kuulemma hoitopaikka järjestyy tosi mielellään uudelleenkin, heti kun vaan tarvetta on. Olihan neiti (yllättäen..) rapun äänille huudellut, mutta myös lenkkillyt nätisti ja malttanut sisällä rauhoittua nukkumaan asti. Ihanaa. Ehkä meillä taas voi olla koirattomia iltoja välillä. Kiekkokaukaloihin ja leffateattereihin kun ei arki-iltaisin näitä karvakavereita mukaan saa ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti