Synttärityttö

Meidän rakas vauva täytti viime viikolla kokonaisen vuoden. Iki-ihana piipertäjä on kasvanut pikkiriikkisestä kullanmurusta vähän isommaksi kullanmuruksi, ja sulattaa sydämet joka päivä uudelleen. Kovin ollaan kiitollisia ja onnellisia, että Vilma meidän elämään ollaan saatu. Mamman oma kulta <3

Vanhoja kuvia selatessa meinasi kyynel nousta silmään. Niin paljon kaikkea ihanaa ollaan saatu tämän vajaan vuoden kestäneen yhteiselon aikana kokea, ja toivotaan vuosia vielä roppakaupalla lisää!

Vuosipäivän kunniaksi ulkoiltiin ihan Vilman mielen mukaan, ja niin pitkään kuin neiti itse jaksoi. Käytiin kiertämässä meren rannassa, ihmettelemässä vettä ja eläimiä. Sorsat ja lokitkin jättivät neidon tällä kertaa rauhaan, ja Vilma sai tuijotella rauhassa rannalta lintujen menoa.

Kaiken kaikkiaan ulkoilu oli onnistunut, ja jokaiselle osapuolelle iloa tuova. Tunnin jälkeen neiti alkoi jo hengästyä kaikesta hyppelystä ja ihmettelystä, minkä jälkeen otettiin suunta kotiin herkkuaterialle. Iltaruualla oli tarjolla broilerin filesuikaleita, ja menekki oli taattu.

Yksivuotispäivän lähenemisen kunniaksi edellispäivän eläinlääkärikäynti tosin oli kaikkea muuta entä onnistunut. Vilma, joka yleensä on kuin enkeli, oli käynnin syy mikä tahansa, päättikin näyttää itsestään ihan toisen puolen. Eläinlääkärin kissakokemattomuus näkyi kilometrin päähän, ja senhän Vilma vaistosi. Niinpä loppuvaiheessa jo pelkkä eläinlääkärin ääni sai tytön suhisemaan. Myös kynsiä ja hampaita meinattiin käyttää, jos ell meinasi tulla liian lähelle. Mamman sylistä neiti sitten huusi, eikä halunnut siitä hievahtaa suuntaan eikä toiseen. Mutta myös henkilökunta on ollut tähän kyseiseen lääkäriin enemmän kuin pettynyt. Kissatuntemus tuntuu olevan ihan käsittämättömän huonoa, eikä paikalta lähdetä kuin isompien kysymysmerkkien kanssa kuin sinne mentäessä.

Osaisiko joku ihana neuvoa meille, mistä me löydettäisiin hyvä kissalääkäri? Felinassa tosiaan ennen käytiin, ja siellä asiansa osaaviin lääkäreihin törmättiin. Nyt kun asuinpaikka on vaihtunut Kampista Vuosaareen, niin matka tuntuu liian pitkältä, ainakin silloin kun on kyse ihan perusasioista.

Klamydiatestiin menevä vanupuikko oli hukkunut postissa, uudet ovat lähteneet matkaan. Vilman silmät vuotavat edelleen jonkin verran, mutta suurempana huolena on tuohon korvien alle ilmestyneet "ruvet". Näistä(kään) ei eläinlääkäri osannut sanoa oikein mitään, mutta mukaan saatiin voidetta. Jos tilanne ei ala helpottamaan pikkuhiljaa tuolla rasvalla, niin soitetaan suosiolla Felinaan ja käydään asiantuntijalta asiasta kyselemässä. Toinen puoli naamasta näyttää jo hyvältä, mutta toisesta en menisi ihan takuuseen. Rupi on nyt kuitenkin irronnut, ja pidetään sormet ja hännät ristissä, ettei uusia ilmaannu!

Ulkoillako vai eikö, kas siinä pulma..

Meidän neitokaisten elämä sujuu suurilta osin samoilla linjoilla kuin ennenkin. Laiskutusta ilmassa lähinnä henkilökunnan osalta - lähestyvän kesäloman odotetaan tuovan tähän muutos, joka mitä luultavimmin on myös tyttöjen mieleen.

Tyttöjen silmät on vuotaneet enemmän tai vähemmän jo jonkin aikaa. Käytiin eläinlääkärillä tarkastuksella, ja saatiin mukaan silmätipat. Niitä on nyt tiputeltu molempien silmiin neljästi päivässä kymmenen päivän ajan. Vilmalla silmät rähmii edelleen, eli kaikki se mukavuus taisi lopulta olla melko turhaa. Eläinlääkäri otti Siirin nielusta näytteen, joka lähetettiin maailmalle tutkittavaksi. Tuloksia on odoteltu pian kahden viikon ajan, ja alkuviikosta lupasivat asian selviävän. Klamydiaa lääkäri ajatteli yhdeksi mahdolliseksi tulehduksen aiheuttajaksi. Ainoana ulospäin näkyvänä oireena tosin vain silmien rähmiminen, mikä sekin mennyt aika on-off linjalla. Mutta odotellaan nyt tulokset, ja ihmetellään vasta sitten lisää.

Kesä ja kärpäset houkuttavat Vilmaa ulos, ja sinnehän pitäisi päästä aina, kun joku tekee edes jotain ulkoiluun viittaavaa liikettä eteisessä. Vakaana tarkoituksena on ollut totuttaa myös Siiri ulkoilun kiehtovaan maailmaan, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet melko laihoja.

 

Meidän taloyhtiön sisäpihalle Siirin kanssa on ihan toivotonta lähteä edes yrittämään. Pihan on yleensä täynnä lapsia, jotka eivät malta olla kiljumatta ja tunkematta liian lähelle. Vilma kestää lähentelyt uskomattoman reippaasti. Yksi tai kaksi lasta ei haittaa mitään. Mutta sitten kun ne käyvät hakemassa seurakseen koko naapuruston (yhtenäkin päivänä saldo taisi nousta jonnekin viidentoista kieppeille), meille tulee liukas lähtö kohti rappukäytävää. Eihän se Vilma vielä silloinkaan minnekään lähtisi, vaan henkilökunnan on pakko laittaa kapuloita rattaisiin. Oli neiti miten supersosiaalinen ja ulkoilua rakastava tahansa. Ja kun Siiriä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa supersosiaaliseksi (Mamma ja iskä tosin on ihan asia erikseen, niitä rakastetaan ja sosialisoidaan minkä ikinä ehditään!) ja ulkoiluista nauttivaksi, on parempi jäädä sisälle.

Niin henkilökunta sitten pakkasi hovikuljetettavat autoon, ja suunnisti läheiselle nurmikkoläiskälle nauttimaan rauhallisesta kesäpäivästä. Vilma oli tapansa mukaan onnesta soikeana, ja jahtasi pikkuöttiäisiä välittämättä mistään. (Kunnes iso ilkeä lokki tuli, ja yritti pommittaa. Ja pommin mennessä ohi yritti hyökätä kimppuun. Se siitä onnesta soikeana olemisesta, ja eikun kotia kohti.)

Siiri tarkkaili ulkoilmaa turvallisesti kopastaan, kunnes viimein uskalsi käydä haistelemassa menoa - tiukasti maahan liimautuneena ja Vilman perässä kipittäen. Ennen lokkiepisodia neiti oli jo puikahtanut takaisin koppaansa turvaan.

Eilen sitten suunnattiin iskän tädin luo kukkia kastelemaan, ja päätettiin harjoitella melkein-ulkoilua lasitetulla terassilla oman perheen voimin.

Kaikki sujui hienosti, kun ylimääräisiä ihmisiä ja ääniä ei näkynyt eikä kuulunut.

Pari kiljuvaa poikaa kauempana herätti molempien huomion. Mutta touhuja jatkettiin hyvillä mielin. Kunnes joku pappa käveli hitaasti, hiljaa ja melkein huomaamatta ohi, noin kahden metrin päässä lasituksesta. Silloin Siiri ei enää ymmärtänytkään, mitä oikein tapahtuu. Lopputuloksena piilopaikka ämpäristä..

Sieltä mamma nappasi pelkäävän Siiri-neidin syliin ja sisälle turvaan. Normaalisti ei-rakastettava koppa oli pappa-hyökkäyksen jälkeen ihana ja turvallinen vaihtoehto, jonka suojissa kotimatka sujui mallikkaasti.

Valjaiden olemassaolosta Siirin ulkoiluhaluttomuutta ei voida syyttää. Niihin on totuteltu sisätiloissa, eikä niiden päälle pukeminen haittaa menoa suuntaan eikä toiseen. Mitä te viisaammat olette mieltä - kannattaako meidän vielä yrittää, vai onko yksinkertaisesti uskottava, ettei Siiriä ole tehty valjastelijakissaksi? Pidetäänkö me ulkoilut Vilman yksinoikeutena, ja touhutaan Siirin kanssa sisätiloissa jotain muita ikiomia juttuja?

Kuvapäivitystä neitojen arjesta

Täällä me ollaan, edelleen, vain astetta tai kahta hitaalla päivitystahdilla. Ollaan kovasti nautittu kasvaneesta perheestä, ja prinsessojen puuhasteluista.

 Siiri on kovasti muuttunut näistä ensimmäisistä kotipäivistä, tässä vielä vauvan näköinen pallero.

 

Puolipitkäkarvaisen neidin karvoituksesta suhteettoman iso osa löytyy tassuista.

Siiri-seuraneiti kellahtaa juuri siihen, missä saa olla keskipisteenä. Korttipakan päällä kesken pelin - paljon keskemmälle ei taida enää päästä?

Tytöt, ja etenkin Vilma, tykkää kovasti joskus aikaa sitten ostetusta riippukorista. Siellä peuhataan, käydään pesulla ja otetaan päiväunia.

Sohvan ja seinän välissä jossain on Siiri! Ei tuolle narulle niin väliä.

Kärpäset on niin kivoja kavereita. Lasejen väliin ne jotenkin aina onnistuu pääsemään, ja viihde on taattua.

Tyttöröt.

Kevätaurinkoa. Ja kärpäsjahti sen kun jatkuu.

On ne vaan ihania, mamman omat muruset <3

Nyt meitä on neljä.

Blogi-hiljaiseloa on vietelty, mutta nyt viimein alkaa helpottamaan, ja on aikaa istahtaa koneelle. Muutto hoidettu alta pois (Vilma tykkää touhottaa, kun tilaa riittää niin paljon enemmän kuin entisessä.) ja uusi ihanainen saatu kotiin tuossa kaksi päivää sitten. Kaiken kaikkiaan meillä on asiat enemmän kuin hyvin, tytöt on yllättäneet positiivisesti. Kaikki on mennyt hirmuisen helposti, ei ihan välttämättä osata uskoa tätä todeksi :)

Vilma oli ihan ihmeissään, kun hetki kotiutumisen jälkeen huomasi, että kopassa olikin jotain pientä ja ihmeellisen hajuista. Alkuhaistelujen jälkeen ensimmäinen ilta menikin muristen ja sähisten. Siiri sai enimmäkseen olla ilman Vilman seuraa, mutta välillä päästettiin tytöt haistelemaan toisiaan. Pieninä annoksina vain, että saivat molemmat rauhassa ihmetellä uutta tilannetta.

Ensimmäinen yö vietettiin omissa tiloissa. Itse nukuin Siirin kanssa Siirin omassa huoneessa. Aluksi neiti pysyi nurkassa, mutta yöllä kömpi jo viereen nukkumaan. Aamulla heräsin varpaiden jyrsintään, ja neiti antoi jo paremmin silitellä itseään. Yön aikana neidistä tuli kuin uusi kissa - utelias ja reipas pieni tassuttelija. Aluksi avattiin ovea vain muutaman sentin verran, jotta tytöt näkivät toisensa turvallisen välimatkan päästä.

Pieni rakonen ei kuitenkaan tuntunut olevan riittävä, joten ovi avattiin kokonaan. Siiri tepasteli tyytyväisenä ulos huoneesta, haisteli paikkoja ja Vilmaa. Enää ei ollut merkkiäkään sähinöistä ja murinoista, vaan kaikki näytti menevän hämmästyttävän hyvin.

Eilen päivällä tytöt jo nukkuivat samassa huoneessa, joskin turvallisen välimatkan päässä. Käytiin tyttöjä vilkuilemassa vähän väliä, kun oli niin kummallisen hiljaista ja rauhallista. Mutta kyllä se nyt vain näyttää siltä, että toisiinsa ovat tottuneet näinkin pian. Pitkä matka on vielä edessä, mutta alku on ollu erityisen lupaava. Täällä on kaksi onnellista ihmistä, ja kaksi tyytyväisen oloista kissaneitiä. Paljon paremmin ei sunnuntai voisi sujua <3

Odotus alkaa olla lopuillaan!

Perjantaina se vihdoin kotiutuu, meidän toinen kisuneiti <3

Viimeistä viedään

Enää yksi yö tässä kodissa. Sitten meitä odottaa uusi, isompi, ihana koti. Toivottavasti Vilma on edes puoliksi yhtä innoissaan kuin me, sitten kun uutta maailmaa pääsee haistelemaan. Luulisi kelpaavan. Tilaa kun riittää huomattavasti enemmän, ja ulko-ovesta astuttaessakin löytyy paljon kivemmat valjastelumaastot. Onneksi kaikki omat rakkaat tavarat saa Vilmakin mukaansa, ja uusia on hankintalistalla pitkä rivi.

 

Täällä ollaan viime päivinä ihmetelty tyhjiä pahvilaatikoita..

..kiipeilypuun uutta ilmettä..

..sekä tyhjeneviä kaappeja ja hyllyjä.

Huomenna matkataan uuteen kotiin, ja toivottavasti pian saadaan myös se kissakaveri rinnalle. Vahingosta viistastuneena jätän iloitsemisen nyt vähemmälle, vaikka sisällä meinaakin tapahtua ties millaista hypähtelyä. Toivotaan, että kaikki menee hyvin. Vaikuttaa nimittäin ihan erilaiselta entä edellinen ehdokas, kaikin puolin. Palaamme asiaan, kun jotain palattavaa on. Siihen asti tassut ristissä!

Muutoksen tuulia

Niin me sitten ollaan etsimässä meille uutta karvakaveria. Pieni Miisa-neiti ei sitten ollutkaan se meidän vauva. Yhteydenpidon (tai lähinnä sen puutteen) jälkeen ja muutamien pienten mutta sitäkin tärkeämpien faktojen jälkeen päädytiin ratkaisuun, jossa ilmoitettiin pentukotiin, ettei me ikävä kyllä otetakaan tyttöä meidän eloa ilostuttamaan. Tosi kurjalta tuntuu tämä ratkaisu, mutta ei oikein muutakaan osattu tässä tilanteessa tehdä. Pentukoti ei vaikuttanut ollenkaan luotettavalta, joten parempi näin. Mietitytti asia nyt loppumetreillä aivan liikaa. Nyt sitten on jatkettu etsimistä, ja toivottavasti jo pian löydetään se oma pieni nuppunen.

On ollut hirmuisen huono onni nyt tämän pennun löytämisen kanssa. Vaikka omasta mielestäni olen vain asiallisiin ilmoituksiin ottanut yhteyttä (ja niistäkin vain niihin oikeasti hyvän oloisiin), niin silti on asiat menneet ei-niin-hyvin. Mutta odottamalla ja etsimällä me vielä löydetään se meille tarkoitettu vauva, ihan varmasti!

Muuten elo on sujunut aika samalla tahdilla. Vilma voi hyvin. Odotellaan kovasti uuteen kotiin muuttamista, joka onkin jo kulman takana. Lisää tilaa neidille temmeltää. Ollaan valjasteltu minkä sää on sallinut. Lähinnä kyllä pikaisia pihapiipahduksia, pidemmät ulkoilut antavat edelleen odottaa itseään. Kai nämä pakkaset jossain vaiheessa loppuvat. Silittelyä ja sylistelyä jatketaan minkä ehditään. Ei valittamista :)